Antonín Dvořák: sinfonia nro 9 “Uudesta maailmasta”

Nykyäänhän kansallisesti värittyneitä lainoja käyttävät taiteilijat ottavat tietoisen riskin uransa tuhoutumisesta kolonialismisyytöksiin somemyrskyyn silmukassa. Jos Dvořák olisi kehdannut lainata ihailemiaan sävelmiä omassa sinfoniassaan nykypäivänä, hän olisi epäilemättä ilkeä rasisti, sydämetön riistäjä ja harjoittaisi silmitöntä kulttuurista omimista – seurauksena olisi potkut virasta, esityskielto ja lopulta hänen kaikkien teostensa tuhoaminen. Hautakiveäkään ei jätettäisi kääntämättä etsittäessä todisteita Dvořákin pahuudesta säveltäjänä, aviomiehenä ja ihmisenä. Silläkään ei olisi väliä, että alkuperäiskansojen melodiat eivät koskaan esiinny sinfoniassa sellaisenaan, vaan tunnistamattomiksi muokattuina. Vain ensiosan huilusoolo on melko varmasti johdettu Swing low, sweet chariot -laulusta.

Continue reading

Antonín Dvořák: sinfonia nro 7

Vaikka Dvořák pyrki kohti kansainvälisiä areenoita ja oli hylkäämässä hänen tavaramerkikseen tehneet provinsiaaliset melodiat ja kansanrallit, hän ei sittenkään malttanut pakkoliittää sinfoniaansa pikkuriikkistä patriotismia. Kerrotaan, että hän keksi sinfoniansa kokonaisdramaturgian Prahan rautatieasemalla vastaanottaessaan maanmiestensä saattuetta Unkarista. Toinen ja uskottavampi selitys sinfonian paatokselle löytyy partituurin käsikirjoituksesta, jossa alaviite ”surullisista vuosista” kertoo kaiken oleellisen Dvořakin ja koko teoksen mielentilasta

Continue reading

Anton Bruckner: sinfonia nro 6

Bruckner onnistui yhdistämään Brahmsin ja Wagnerin toisiaan hylkivät elementit täysin uskottaviksi sinfonisiksi monumenteiksi. Niillä hän jätti nimensä musiikin historiaan sinfonikkona, joka paikkasi Wagnerin jättämän aukon konserttimusiikkiin.

Continue reading

Dmitri Šostakovitš: sinfonia nro 12, “Vuosi 1917”

Vaikka Stalinin kuristusote kirposi Šostakovitšista hänen kuoltuaan vuonna 1953, säveltaiteen täydellistä vapautumista saatiin odottaa vuosikymmeniä. Vielä vuonna 1960 Šostakovitš todennäköisesti jopa pakotettiin ottamaan vastaan kommunistisen puolueen jäsenyys vahvistaakseen kannattavansa ideologiaa koko ruumillaan, ei vain taiteellaan. Seuraavana vuonna syntyi 12. sinfonia. Vaikka Šostakovitš kirjoitti teoksen nuotit omin käsin, hänellä tuskin oli vieläkään täysin lopullista sananvaltaa teoksen tyylilajiin tai ulkomusiikillisiin merkityksiin. Jos ei konkreettinen uhkailu niin ainakin itsesensuuri piti huolen halutusta lopputuloksesta.

Continue reading

Sergei Prokofjev: sinfonia nro 5

Prokofjevin viides sinfonia oli aikansa merkkitapaus. Kantaesitykseen olivat saapuneet kaikki Moskovan silmää tekevät. Prokofjev itse johti orkesteria konservatorion salissa samaan aikaan kun tykkituli kaikui kaduilla. Esitys oli suurmenestys. Alle vuoden päästä sinfonia esitettiin Bostonissa ja säveltäjän kasvot koristivat jopa yhdysvaltalaisen Time-lehden kantta. Tosiaan, viides oli ja on Prokofjevin onnistunein sinfonia.

Continue reading

Dmitri Šostakovitš: sinfonia nro 15

Sinfonian sisältöä ja säveltäjän elämänvaiheita yhdistelevät tulkinnat ovat Šostakovitšin kohdalla aina ohittamattomia. Jokainen hänen sinfoniansa jo ensimmäisestä lähtien on mahdollista liittää uskottavasti hänen elämäkertansa selitysosaksi. Etenkin viimeisen, 15. sinfonian kohdalla tulkitsijoiden mielikuvitus on kuitenkin liihottanut vailla jarruja.

Continue reading

Ralph Vaughan Williams: sinfonia nro 6, “Sotasinfonia”

Vaughan Williams otsikoi itse jotkin sinfonioistaan kuvaavasti, mutta kuudennen sinfonian epävirallinen lisänimi Sotasinfonia on kriitikoiden kynästä. Melskeisen musiikin sotatematiikasta oltiin vakuuttuneita siksi, että säveltäjän edellisen sinfonian tunnelma liikkui hyvin syvällä rauhanomaisen pehmeässä pumpulissa. Sen tiedettiin omistetun ensimmäisen maailmansodan uhreille. Viisi vuotta myöhemmin ilmestynyt kuudes sinfonia edusti siihen nähden täydellistä antiteesiä, toivotonta pessimismiä ja peittelemättömiä kauhukuvia, järkytystä heti ruudinkatkun hälvennyttyä.

Continue reading

Paul Hindemith: Mathis der Maler, sinfonia

Ei kestänyt kauan, ennen kuin Paul Hindemithin (1895–1963) oli myönnettävä erehtyneensä natsien suhteen. Hän piti niitä suoraan sanottuna vaarattomina pelleinä, mutta 1930-luvun edetessä hän joutui toteamaan, että puolueen uhka vapaudelle onkin todellinen ja sen seuraukset katastrofaaliset. Vuosi oli 1933, kun NSDAP tuli valtaan ja Hitler kätyreineen alkoi määritellä taidetta ja myös tapaa, jolla sitä tuli opettaa. Myös Hindemith joutui lehtorina ja säveltäjänä tulilinjalle. Hän sai todistaa vierestä kollegoiden viraltapanoja ja pannaan julistamisia itse säilyttäen ”hyvän” säveltäjän maineensa. Koskemattomuutta ei kestänyt kauan.

Continue reading

Ludwig van Beethoven: sinfonia nro 2

Toinen sinfonia tasapainoilee Beethovenin varhaisen ja keskikauden tyylien välissä. Läsnä ovat ne dramaattiset, äkkijyrkät elementit, joista Beethoven myöhemmin tunnettiin, mutta klassinen linjakkuus ja esimerkiksi Mozartin Prahalaisen sinfonian (1786) vaikutteet kuuluvat vielä selvästi. Romantiikka teki tuloaan: ensimmäisen osan Adagio molto -johdantoon on istutettu vasta yli 20 vuotta myöhemmin seuranneen yhdeksännen sinfonian siemen.

Continue reading

George Enescu: sinfonia nro 3

Kolmas sinfonia (1916–1918) valmistui ensimmäisen maailmansodan verisimmillä loppumetreillä ja sodan juuri päätyttyä. Ankarista pula-ajoista huolimatta Enescu paisutti orkesterinsa megalomaanisiin mittoihin melkein kaksinkertaistamalla soitinryhmät. Kohtuullisuuden nimissä (ja koska harva orkesterilava on kylliksi iso) teosta esitetään nykyisin usein vain vähän vahvistetulla orkesterilla sointitehojen vaikuttavuuden yhtään siitä kärsimättä.

Continue reading

Georges Bizet: Sinfonia C-duuri

Bizet’n elinaikana sinfoniaa ei esitetty lainkaan. Itse asiassa se löytyi arkistojen uumenista vasta vuonna 1933. Miksi merkittävän säveltäjän sinfonia oli kadonnut? Syyksi on arveltu, että Bizet hautasi teoksen omakätisesti unohduksiin täysin tietoisena sen huonoista menestymismahdollisuuksista. Todennäköisesti hän myös halusi peittää teoksen ilmiselvät yhtäläisyydet Gounod’n sinfoniaan. Tuskin hän edes tarkoitti sitä esitettäväksi, olihan kyseessä ”vain” hänen oppilastyönsä. Teoksen kantaesitys kuultiin vuonna 1935, ja vastaanotto oli totta kai innostunut. Sinfonia on siitä lähtien pysynyt konserttiohjelmien ringissä ‒ kaukana ulkokehällä mutta kuitenkin.

Continue reading

Dmitri Šostakovitš: sinfonia nro 1

Sinfonian ensimmäinen osa pärähtää alkuun sooloilla ja säveltäjälle tyypillisellä hermostuneella vitsikkyydellä. Siitä kasvaa pian valtavien mittojen yhteenottoja. Toinen osa on perinteinen scherzo jossa pianon virtuoosiset juoksutukset varastavat show’n. Juuri näissä osissa voi kuulla komediapianistina työskennelleen Šostakovitšin sormenjäljen. Sitten tapahtuu jotain hyvin odottamatonta.

Continue reading

W.A. Mozart: Sinfoniat 39, 40 ja 41

Yleensä niin tarkka Mozartin kirjanpito ei paljasta, kenelle, minne ja mitä varten sinfoniat on sävelletty. On arveltu, että hän valmisteli Joseph Haydnin tavoin matkaa Englantiin, jossa olisi odottanut uusi ja innokas, sinfoniannälkäinen ja maksukykyinen yleisö. Mitään matkaa ei kuitenkaan tullut. Mistään kirjeistä tai konserttiohjelmista ei yksiselitteisesti selviä, että niitä olisi edes esitetty Mozartin elinaikana. Vaikka Mozartilla ei ollut tapana kirjoittaa teoksia vain aikansa kuluksi, on kolmen viimeisen sinfonian synty mahdollinen selittää säveltäjän sisäisellä luomisen pakolla; niin erityislaatuisia ja aikansa konventioita ravistelevia ne ovat, että yleisö tuskin olisi niitä mukisematta niellyt.

Continue reading

Igor Stravinsky: Kolmiosainen sinfonia

Nuorena Stravinskyn musiikkinäkemys oli ehdottoman järkiperäinen. Hän vastusti kaikkea ulkomusiikillisten merkitysten, kuten vaikkapa tunnetilojen säveltämistä konserttimusiikkiin. Hän piti sitä paitsi mahdottomana myös turhana. Hänelle musiikki oli vain rytmiä ja säveltasoja, järjesteltyä ääntä ja opittuja tapoja kokea sitä – musiikki sinänsä ei voinut sisältää tunnetilaa. Hänen näkemystään ei pidä ottaa turhan vakavasti, sillä Stravinsky jos kuka vaihtoi mielipidettään kuin tahtilajia. Vanhempana taiteenharjoittajana hän hyväksyi ainakin osittain mahdollisuuden rationaalisen ajattelun tuonpuoleisista, ajatuksista ja tunnelmista innoittuneista hengentuotteista – ainakin toisinaan. Kolmiosainen sinfonia (1945) on tästä malliesimerkki.

Continue reading

Johannes Brahms: sinfonia nro 4

Aina itsekriittinen Brahms oli kysynyt tuttaviltaan mielipidettä vasta valmistuneesta neljännestä sinfoniastaan, ja vastaus oli poikkeuksetta torjuva. Sen tiheä tekstuuri ja yksityiskohtien paljous oli yksinkertaisesti liian vaikean oloista musiikkia eikä sen äärellä voinut lepuuttaa aivojaan. Kuultuaan sinfonian ensimmäisen osan pianolla nelikätisesti soitettuna kriitikko Eduard Hanslick lausui: ”Tuntuu siltä, kuin olisin saanut turpiini kahdelta poikkeuksellisen älykkäältä ihmiseltä”. Brahmsin johtama kantaesitys lokakuussa 1885 otettiin kuitenkin innostuneesti vastaan.

Continue reading

Johannes Brahms: sinfonia nro 3

Kolmas sinfonia on Brahmsin neljästä sinfoniasta lyhin, muodoltaan kompaktein sekä osien ja teemojen suhteiltaan yhtenäisin teos. Vain vähän liioitellusti voisi sanoa koko sinfonian löytyvän ensimmäisen osan neljästä ensimmäisestä tahdista, jossa Brahms julistaa ensin poikamiehen mottonsa F-As-F (frei aber froh – vapaa, mutta onnellinen) ja jatkaa Schumannin Reiniläisestä sinfoniasta lainaamallaan pääteemalla. Vain muutaman tahdin alkutiivisteestä muodostuu Brahmsin mestarillisen kehittelyn taidonnäyte, puolituntinen kokonaisuus, jossa kaikki liittyy kaikkeen. Clara Schumannin sanoin: ”teos on kuin yksi sydämenlyönti”.

Continue reading

Johannes Brahms: sinfonia nro 2

Toinen sinfonia hengittää niin raikasta ja seesteistä ilmaa verrattuna mihinkään aikaisempaan, että Brahms yltyi jopa laskemaan leikkiä kustantajansa Fritz Simrockin kustannuksella. ”Sinfoniani on niin surumielinen, ettet tule kestämään sitä. En ole koskaan säveltänyt mitään niin surullista. Partituuri on julkaistava suruväreissä.” Melkoinen lausunto mieheltä, jonka kynästä oli lähtenyt sellaiset melankolian manifestit kuin Saksalainen sielunmessu (1968) ja Alttorapsodia (1870).

Continue reading

Johannes Brahms: sinfonia nro 1

C-molli-sinfonia on täynnä patoutunutta tragiikkaa ja Brahmsille tyypillistä teemojen kehittelyn perinpohjaisuutta, arkkisaksalaiseen tapaan. Raskas, miltei väkivaltainen ja patoutunut ensimmäinen osa nyökkää Beethovenin suuntaan mm. ”kohtalorytmillä”.

Continue reading

Ludwig van Beethoven: sinfonia nro 4

Samoihin aikoihin Eroican kanssa valmistunut Beethovenin neljäs sinfonia (1806) kuuluu syntykauteensa enemmän ajallisesti kuin tyylillisesti, ja eräs aikalaiskriitikko epäilikin Beethovenin ottaneen neljännessään vain sivuaskelen kehityksensä poluilla. Oikeinpa arveli. Jo vuoden kuluttua neljännen jälkeen ilmestyi myrskyisä viides sinfonia, Kohtalosinfonia.

Continue reading

Joseph Haydn: sinfonia nro 103, “Rummunpäristys”

Sinfonia Es-duuri nro 103 (1795), lisänimeltään Rummunpäristys, on tyypillistä Haydnia yksityiskohtien ylitsepursuavalla runsaudellaan ja vitsikkäillä käänteillään. Kaikkia partituuriin kirjattuja älynväläyksiä ei voi eikä ole tarkoituskaan kuulla. Huomattavin, joskin varmasti vähäpätöisimpiin kuuluva haydnismi on sinfonialle nimen antanut rummunpäristys, joka syötti aikalaisyleisölle täysannoksen shokkihoitoa jo avaustahdeissa.

Continue reading

Joseph Haydn: sinfonia nro 94, “Rummunisku”

Kokonaisuudessaan kekseliään sinfonian musiikillisesti merkityksettömin ominaisuus lienee se rummunisku, jonka mukaan teos on nimetty. Paukahdukselle on kaksi selitystä: Ensimmäinen, epäuskottavampi joskin mielenkiintoisempi, tarina liittyy lontoolaisyleisön juhlinnan uuvuttamiin kuuntelutottumuksiin. Haydn halusi yksinkertaisesti säpsäyttää nuokkuvan yleisön hereille, jotta musiikista edes osa menisi perille.

Continue reading