”Sinfonia ei ole mikään vitsi”, kuuluu Johannes Brahmsin (1833–1997) lausahdus. Sinfonikkona Brahms aloitti verraten vanhana, 42-vuotiaana, ja lopetti vain kymmenen vuotta myöhemmin. Pitkän hiomisen tuloksensa syntynyt ensimmäinen sinfonia oli raskas paukku niin säveltäjälle kuin kuulijoille. Toisesta sinfoniastaan hän povasi kaikkien aikojen murheellisinta musiikkia, mutta lopputulos onkin riemukas hyvänmielen ylistys. Kolmannessa sinfoniassa pessimismi ja optimismi kohtaavat tasaväkisinä, ensimmäisten sinfonioiden hybridinä.
Brahmsin neljäs ja viimeinen sinfonia palasi taas murheiden tielle ensimmäisen tapaan. Ammatin ulkopuolella tarinaniskijäksi ja lapsenmieliseksi jekuttajaksi tiedetty Brahms hakeutui musiikissa mielellään molliin, ja duuritunnelmatkin hän hoiteli saksalaisella särmikkyydellä niin perin pohjin, ettei huumorille jäänyt juuri elintilaa. Vitsikkyyttä Brahmsin musiikista saa totisesti etsiä, eniten juuri neljännestä sinfoniasta.
Aina itsekriittinen Brahms oli kysynyt tuttaviltaan mielipidettä vasta valmistuneesta neljännestä sinfoniastaan, ja vastaus oli poikkeuksetta torjuva. Sen tiheä tekstuuri ja yksityiskohtien paljous oli yksinkertaisesti liian vaikean oloista musiikkia eikä sen äärellä voinut lepuuttaa aivojaan. Kuultuaan sinfonian ensimmäisen osan pianolla nelikätisesti soitettuna kriitikko Eduard Hanslick lausui: ”Tuntuu siltä, kuin olisin saanut turpiini kahdelta poikkeuksellisen älykkäältä ihmiseltä”. Brahmsin johtama kantaesitys lokakuussa 1885 otettiin kuitenkin innostuneesti vastaan.
Kehittelyn mestarina Brahms pystyy muovaamaan mistä tahansa aiheen rippeestä musiikin suuria muotovalioita. Neljännessä sinfoniassa hän ylittää jopa aiemmat saavutuksensa. Pienestä ja kauniisti huokailevasta pääteemasta hän onnistuu yhdistämään saumattomasti soljuvia aiheita ensiosassa Allegro non troppo. Andante moderaton alussaBrahms osoittaa puheet hänen vanhanaikaisuudestaan osittain todeksi käyttämällä muinaiselta maistuvaa fryygistä moodia, erästä kirkkosävellajia. Allegro giocoso on Brahmsin sinfonioiden ainoa todellinen scherzo-osa. Päätösosa, J.S. Bachin kantaattiin nro 150 perustuva passacaglia-muotoinen muunnelmasarja Allegro energico e passionato ei jätä toivon kipinää kytemään edes loppusointuun.
Teosesittely on muokattu alunperin Helsingin kaupunginorkesterille kirjoittamastani tekstistä.