Johannes Brahms: pianokvartetto g-molli (sov. Schönberg)

Kun Schönberg teki Brahmsin g-molli-pianokvartetosta (1861) orkesterisovituksen (1937), hän jättäytyi menemästä vallankumouksellisille urille ja pitäytyi melko sovinnaisissa ratkaisuissa. Sen sijaan, että Schönberg olisi sörkkinyt brahmsilaista tyyliä tai pakottanut romanttista sävelkieltä nykyaikaiseen muottiinsa, hänen tarkoituksena oli noudattaa tarkasti 1860-lukulaisen musiikin sääntöjä. Niinpä Schönberg vain siirsi alkuperäiset nuotit orkesterille lisäämättä ainuttakaan omaansa joukkoon.

Continue reading

Johannes Brahms: viulukonsertto

Vaikka hänellä oli mahdollisuus säveltää suoraan aikansa juhlituimmalle viulistille ja hyvälle ystävälleen Joseph Joachimille minkälaisia temppuja tahansa, viulukonserton huomattavat solistiset vaikeudet palvelevat aina musiikkia ja taidetta taituruudeen sijaan. Solistin ego joutuukin etsimään pönkitystä syvältä pinnan alta. “Ei ole vaikea kirjoittaa nuotteja. Ylimääräisten nuottien pois jättäminen sen sijaan on”, kerrotaan Brahmsin sanoneen.

Continue reading

Johannes Brahms: kaksoiskonsertto

Kaksoiskonsertto oli Brahmsin yritys lämmittää jo vuosien ajan viilenneitä välejään Joachimiin. Kautta konserton Brahms vihjaa miesten yhteiseen historiaan. Hän esimerkiksi käyttää Joachimin motosta (F-A-E, Frei Aber Einsam, vapaa mutta yksinäinen) johdettua motiivia A-E-F ja nyökkää vienosti Viottin viulukonserttoon nro 22, jota herrat ihailivat suuresti. Finaalirondokin on brahmsilainen tanssityylinnäyte Unkarista, Joachimin kotimaasta. Viulun ja sellon yhteispelin voi syystäkin kuulla toverillisena kilvoitteluna, jossa kumpikaan ei vie toiselta huomiota.

Continue reading

Johannes Brahms: pianokonsertto nro 1

Pianokonsertto op. 15 oli Brahmsin ensimmäinen yritys säveltää orkesterille, ja se kävi läpi monta muodonmuutosta ennen valmistumistaan. Ensin siitä piti tulla suuri sinfonia, mutta lajityypin osoittauduttua vielä kokemattomalle Brahmsille liian vaikeaksi hän teki siitä sonaatin kahdelle pianolle. Sekään ei tyydyttänyt. Vasta ystäviensä Joseph Joachimin ja Julius Otto Grimmin avulla hänen onnistui muokata orkesteriosuudesta pianolle sopiva kumppani vuoden 1859 Hannoverin kantaesitystä varten. Mönkäänhän sekin meni.

Continue reading

Johannes Brahms: pianokonsertto nro 2

Toinen pianokonsertto edustaa säveltäjän paksuinta orkesterisointia ja suurinta muotoa, raskainta sinfonisuutta ja pianistisen staminan äärilaitaa. Tässä musiikissa kuuluvat ne samat piirteet, jotka käyvät ilmi jo pelkällä vilkaisulla Brahmsin kuuluisaan muotokuvaan. Paksu mies partaansa kätkettynä, hiukset sekaisin sinne tänne sojottaen – vakava naama kuin kivestä veistetty.

Continue reading

Johannes Brahms: sinfonia nro 4

Aina itsekriittinen Brahms oli kysynyt tuttaviltaan mielipidettä vasta valmistuneesta neljännestä sinfoniastaan, ja vastaus oli poikkeuksetta torjuva. Sen tiheä tekstuuri ja yksityiskohtien paljous oli yksinkertaisesti liian vaikean oloista musiikkia eikä sen äärellä voinut lepuuttaa aivojaan. Kuultuaan sinfonian ensimmäisen osan pianolla nelikätisesti soitettuna kriitikko Eduard Hanslick lausui: ”Tuntuu siltä, kuin olisin saanut turpiini kahdelta poikkeuksellisen älykkäältä ihmiseltä”. Brahmsin johtama kantaesitys lokakuussa 1885 otettiin kuitenkin innostuneesti vastaan.

Continue reading

Johannes Brahms: sinfonia nro 3

Kolmas sinfonia on Brahmsin neljästä sinfoniasta lyhin, muodoltaan kompaktein sekä osien ja teemojen suhteiltaan yhtenäisin teos. Vain vähän liioitellusti voisi sanoa koko sinfonian löytyvän ensimmäisen osan neljästä ensimmäisestä tahdista, jossa Brahms julistaa ensin poikamiehen mottonsa F-As-F (frei aber froh – vapaa, mutta onnellinen) ja jatkaa Schumannin Reiniläisestä sinfoniasta lainaamallaan pääteemalla. Vain muutaman tahdin alkutiivisteestä muodostuu Brahmsin mestarillisen kehittelyn taidonnäyte, puolituntinen kokonaisuus, jossa kaikki liittyy kaikkeen. Clara Schumannin sanoin: ”teos on kuin yksi sydämenlyönti”.

Continue reading

Johannes Brahms: sinfonia nro 2

Toinen sinfonia hengittää niin raikasta ja seesteistä ilmaa verrattuna mihinkään aikaisempaan, että Brahms yltyi jopa laskemaan leikkiä kustantajansa Fritz Simrockin kustannuksella. ”Sinfoniani on niin surumielinen, ettet tule kestämään sitä. En ole koskaan säveltänyt mitään niin surullista. Partituuri on julkaistava suruväreissä.” Melkoinen lausunto mieheltä, jonka kynästä oli lähtenyt sellaiset melankolian manifestit kuin Saksalainen sielunmessu (1968) ja Alttorapsodia (1870).

Continue reading

Johannes Brahms: sinfonia nro 1

C-molli-sinfonia on täynnä patoutunutta tragiikkaa ja Brahmsille tyypillistä teemojen kehittelyn perinpohjaisuutta, arkkisaksalaiseen tapaan. Raskas, miltei väkivaltainen ja patoutunut ensimmäinen osa nyökkää Beethovenin suuntaan mm. ”kohtalorytmillä”.

Continue reading