Johannes Brahms: pianokonsertto nro 1

Johannes Brahmsin (1833–1897) ensimmäinen pianokonsertto vaati valtavia ponnisteluja, varavirtalähteitä ja henkilökohtaisia vastoinkäymisiä valmistuakseen. Vuonna 1854 alkanutta työtä väritti hänen ystävänsä Robert Schumannin itsemurhayritystä seurannut kitulias kuolema, ja samalla hän eli pohjattoman itsekritiikin otteessa, joka venytti ensimmäisen sinfoniankin valmistumista lopulta yli 20 vuotta. Valtavan kunnianhimon ja odotusten synnyttämä ristipaine ei ainakaan nopeuttanut työskentelyä. Kuvaavaa kyllä, pianokonserttoa säveltäessään yli kaksikymppinen Brahms pyysi kirjeessä äitiään lähettämään lapsuutensa tinasotilaita paluupostissa. 

Pianokonsertto op. 15 oli Brahmsin ensimmäinen yritys säveltää orkesterille, ja se kävi läpi monta muodonmuutosta ennen valmistumistaan. Ensin siitä piti tulla suuri sinfonia, mutta lajityypin osoittauduttua vielä kokemattomalle Brahmsille liian vaikeaksi hän teki siitä sonaatin kahdelle pianolle. Sekään ei tyydyttänyt. Vasta ystäviensä Joseph Joachimin ja Julius Otto Grimmin avulla hänen onnistui muokata orkesteriosuudesta pianolle sopiva kumppani vuoden 1859 Hannoverin kantaesitystä varten. Mönkäänhän sekin meni. 

Teoksen synnytysvaikeudet eivät jääneet yleisöltä huomaamatta, ja sen vastaanotto oli parhaimmillaankin asiallisen torjuva. Toisessa, Leipzigin-esityksessä yleisö tyrmäsi teoksen sihisemällä taputtamisen sijaan. Ongelmaksi koettiin konserton jo lähtökohtaisesti aivan liian sinfoninen luonne, joka ei päästä sinänsä virtuoosista piano-osuutta teoksen ylivertaiseksi itsevaltiaaksi. Se ei vastannut yleisön toiveisiin, jotka liikkuivat pintapuolisen virtuoosisuuden ja ennen kaikkea Felix Mendelssohnin mutkattomuuden muokkaamissa mielikuvissa. Kuviteltiin, että kunnollisessa konsertossa orkesterin tulee ilman muuta alistua sankarillisen sormiakrobaatin astinlaudaksi sanomatta itse mitään merkittävää. Brahmsin orkesteriosuudet olivat liian paksuja nieltäväksi. 

Vaikka välitön kuulijapalaute oli avoimen kielteinen, Brahms osasi ottaa sen rakentavana kritiikkinä. Hän myönsi olevansa orkesterin suhteen vasta aloittelija, ja jatkoi konserttonsa esittämistä. Kuten tiedetään, teoksesta tuli myöhemmin konserttokirjallisuuden kiistaton kulmakivi. Ensimmäinen osa on koko Brahmsin tuotannon dramaattisimmista. Toinen osa on “siunatun henkilön” muotokuva, kaikesta päätellen hänen (sala)rakkaansa Clara Schumannin. Rondo-muotoisen finaalin mollimyrsky väistyy loppunousua kohti kohoavan duurin tieltä, aivan kuin koko konserton syntytarinan musiikillisena vertauskuvana.

Teosesittely on muokattu alunperin Helsingin kaupunginorkesterille tekemästäni tekstistä.

Jos artikkeli herätti tunteita, kuten iloa, katkeruutta, ihmetystä, silmitöntä raivoa tai vaikka totaalista tyhjyyttä... arvostan suuresti, että jaat sen ystävillesikin!

Kommentit

Kommentit

Leave a Reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *