Olen onnekas. Minulle on toistuvasti suotu etuoikeus ajautua itseäni älykkäämpään seuraan, kuuntelemaan ja jakamaan ajatuksia klassisesta musiikista. Lapsesta asti olen torkkunut milloin sohvalla milloin lattialla ammentamassa huokoiseen alitajuntaani pöydän äärestä kantautunutta musiikkiesteettistä väittelytaitoa.
Vaikken uskalla täysin varauksetta allekirjoittaa unihiekkasäkkien ylivoiman päihittäneen pikku-Jaanin saamaa hyötyä keskiyön klasariväittelyistä, niiden vaikutusta aikuisiän taipumuksiini on mahdotonta kiistää. Ehkä joku regressioterapeutti osaisi selittää alttiuttani osallistua moisiin iltaviihteisiin vielä 30 vuotta myöhemmin, oman ikäisessäni seurassa tosin.
Moniin muusikoihin törmään työni puolesta, mutta cembalisti Matias Häkkiseen tutustuin Alepan pakastetiskillä muutamia vuosia sitten. Satuimme asumaan samoilla nurkilla, ja vaikka emme varsinaisesti tunteneet, juttua riitti myös seuraavalla kauppareissulla ja sittemmin moniin iltapalapöytiin saakka.
Olen joka kerta Matiaksen kanssa jutellessani kaivannut nauhuria tai vähintään kirjoitusvehkeitä käsiini tallentaakseni puhetuokion parhaat palat myöhemmin muistiin palautettaviksi. Kun olin tarpeeksi monta kertaa ajatuksissani voivotellut mikrofonin puutetta, aloimme kutakuinkin yhtäaikaa potea pakottavaa tarvetta perustaa podcast. Siinäpä olisi muistiinpanot ja niiden jakamismahdollisuus yhdessä paketissa!
Miksi podcast?
Onhan klassisen musiikin puhevirta Suomessa muutenkin vuolas ja vieläpä kiihtyvä. Yleisradio tuottaa päivittäin ohjelmia, joissa toimittajat kertovat tarinoita musiikista, muusikoista ja alan ilmiöistä vieläpä soittonäytteillä ryyditettynä.
Sanomalehtien reportterit ja kriitikot kirjoittavat alan kokoon nähden anteliaasti artikkeleita klassisen kentän käänteistä ja luovat mediakeskustelua musiikista silloinkin, kun alan sisäinen kipinöinti ei antaisi siihen sytykettä. Netissäkin häärää useita harrastajia blogeineen (sellaisia kuin minunkin sivustoni) puhumattakaan sosiaaliseen mediaan jatkuvana syöttönä tuupattavista kommenteista klasarikentän keskeltä ja vähän laidoiltakin.
Eikö tuo kenttä ole ruuhkainen jo ennestään, eikä sinne kaivata kaltaisiamme pelureita kekkuloimaan podcasteineen?
Totuus on, että klassiselta musiikilta puuttuu suomenkielinen podcast – ainakaan en ole sellaisista tietoinen, jos niitä jossain onkin. Ilmoittakaa ihmeessä havaintonne vaikka tämän tekstin perään.
Mikä on agendamme?
Oli alusta lähtien selvää, että vastoin kulttuuriimme pesiytyneitä käytänteitä podcastimme tarkoitus ei olisi vastustaa, jarruttaa, estää, tahikka muutoin hankaloittaa yhdenkään toimijan tai alaa rikastuttavan muusikon saati järjestön pyrkimyksiä. Päin vastoin, meidän tarkoituksemme on keskustella, ei herätellä keskustelua. Tuoda mukaan agendoista vapaa näkökulma alan sisältä sellaisena kuin me olemme sen nähneet. Sellainen syntyy intohimosta musiikkia, ei provosointia kohtaan.
Puhumme podcastissa yhtälailla musiikin todellisista ja kuvitteellisista raja-aidoista, yleisön luullusta katoamisesta, brändeistä ja brändäämättömyydestä kuin ohjelmamusiikista. Näihin projisoidut ongelmat saattavat näyttäytyä kovinkin poleemisilta ja riitaa kylväviltä kiistakapuloilta niille, jotka hankkivat musiikkialan ajankohtaista tietoa lehdistä tai pamfleteista. Jos taas viettää suuren osan ajastaan Musiikkitalon käytävillä, festivaalien takahuoneissa ja markkinointipalavereissa, joutuu toistuvasti hämmästymään sitä ketteryyttä, jolla kärpäsestä on kasvanut härkänen vain painokoneen kammesta kääntämällä.
Newtonin 3. laki eli voiman ja vastavoiman laki: Kun kaksi kappaletta on vuorovaikutuksessa keskenään, kappaleet kohdistavat toisiinsa yhtä suuret, mutta suunniltaan vastakkaissuuntaiset voimat.
En ole koskaan uskonut kiihkoilun voimaan. Keskisormea näyttämällä, heristämällä ja syytöksiä luettelemalla saadaan aikaiseksi vain yhtä suuri, mutta suunnaltaan vastakkainen voima. Jos ette usko, muistelkaa minkälainen mylly lähti käytiin Greta Thunbergin paheksuvista puheista, pakolaismielenosoituksista, Black Lives Matter -kahakoista… mitä nopeampi nyrkki, sitä turvonneemmat rystyset.
Mutta jos ongelma on tyhjästä keksitty, mikään määrä vimmaa ja vihaa ei saa sen enempää vastustusta kuin kannatusta. Nimittäin sen enempää muusikot kuin orkesteritkaan eivät keskenään käy niin kiihkeitä keskusteluja kulloinkin esille nostetuista epäkohdista kuin mediatalot antavat ymmärtää ja ehkä salaa toivovatkin.
Tutkijoilta ja mediataloilta lapioidaan summittaisia syytöksiä milloin mistäkin sortopolitiikasta, klikkiytymisestä tai elitistisyydestä, ja klikkausten toivossa niitä rummutetaan nettipalstoilla mukamas alan sisältä heränneinä ulostuloina, kunnes ilman happea ja sytykettä käyty keskustelu hyytyy taas uutta hyökkäystä odottamaan.
Tällä välin orkesterit, festivaalit ja muusikot tekevät tärkeää työtään tuottaakseen yleisölle unohtumattomia elämyksiä melko nimellistä korvausta vastaan.
Kulttuuri muuttuu koko ajan ja luonnollisesti, mikään voima ei voi pidätellä asioiden hidasta liikehdintää ja kehitystä ajan ja historian virrassa, yhteiskunnan muuttuessa ja ihmisten sen mukana. Näin tulee väkisinkin käymään vaikutusvaltaa janoavien yksilöiden kaikkivoipaisuusharhasta huolimatta. Olkaa siis huoleti, maailman muuttuminen ei ole kenenkään hallinnassa.
Muutamia yksittäisiä puheenvuoroja lukuunottamatta tappelupukareina ovat korkeintaan yksittäiset, tekijäpuolen ulkopuoliset ryhmät, joita alan sisältä katsotaan hieman hämillään. Tämä tärkeä tieto on syytä teroittaa jokaiselle, joka nauttii musiikkinsa vain harmittomana nautintoaineena ja satunnaisena viihdekäyttönä vapaa-aikansa iloksi, mikäli moinen väärinkäsitys alaa repivästä railosta on päässyt jostain syystä syntymään.
Miten voin tietää tämän?
Vaikka olen titteliltäni toimittaja ja nuoruudessani myös rahan- ja huomionkipeyttäni hairahduin hetkeksi kirjoittamaan kritiikkejä, olen yli kahdeksan vuoden ajan seisonut tukevasti kulttuurin tekijäpuolella satunnaisista journalistisista syrjähypyistäni huolimatta. Sen sijaan, että toimittajana kurkkisin aidanraosta tiedonmurusia täyttääkseni puutteellisen päättelykykyni jättämiä aukkoja klassisen musiikin kentästä, olen nykyään yksi kentänhoitajista. En aivan keskikentällä, mutta kulmalipulla kuitenkin.
Olen siis musiikin markkinointimies ja sisällönuottaja. Toisin sanottuna työni on houkutella yleisöä penkkiin ja sen jälkeen viihdyttää heitä teksteilläni sen aikaa kunnes muusikot kerääntyvät lavalle soittamaan. En tee siis musiikkia todeksi saati suunnittele ohjelmistoja, mutta olen sekä työni että tuttujeni kautta saanut seurata orkesteri- ja festivaalirunkojen suunnittelemista, tiedottamista ja markkinointia niin tiiviisti, että ymmärrän alan realiteetteja paremmin kuin ulkopuolinen tarkkailija.
Harmikseni en enää voi suhtautua kuin skeptisesti ja ihmetellen toteutuskelvottomia vaatimuksia ja absurdeja väitteitä esittäviin huutelijoihin. Olen silti vakuuttunut, että puskista voi ja pitää huudella nähdäkseen haluamansa muutoksen – toimettomuus ei ole ihmiselle hyväksi. Tehokkaampaa olisi toki itse näyttää esimerkkiä, olla se muutos jonka haluaa nähdä. Hygieniasyistä se on tehty mahdottomaksi toimittajiksi ajautuneille entusiasteille, mutta mikään ei estä haastamasta tätäkään totuutta.
Jokaisella musiikin tekemiseen ja kokemiseen osallistuvalla yksilöllä – muusikolla, markkinoijalla, orkesterijärjestäjällä, tutkijalla, yleisöllä, vahtimestarilla, väliaikatarjoilijalla – on klassisen musiikin ekosysteemissä tärkeä paikkansa. Myös kriitikot, toimittajat ja tiedottajat tarvitsevat toisiaan. Ja hyvä niin, on tärkeää antaa tarkkalijoille näennäisestä riippumattomuudestaankin huolimatta tilaisuus sanoa sanansa, vaikka he eivät voikaan osallistua alan kehittämiseen muuten kuin jakamalla ohjeita kentän laidalta.
Mitään agendaa ei podcastillamme toisin sanottuna ole. On vain halu puhua musiikista ja sen ilmiöistä alan sisältäpäin. Nykyaika mahdollistaa sen parhaiten omakustanteisessa, itse editoitavassa, itse julkaistavassa ja itse levitettävässä mediassa, joka on kaikenlisäksi muodikas ja suosittu tapa kuunnella keskusteluja. Podcast häviää tavoittavuudessaan vain YouTube-videoille.
Ehkä niidenkin aika tulee vielä.
Mikä ihmeen Säveltaidetoimikunta?
Kuin tuoreet vanhemmat, pyörittelimme aluksi useita nimivaihtoehtoja. Puheissa vilahti esimerkiksi Nuottikriisi, Nuottilautakunta ja muita mahdollisimman kapulakielisia, vanhahtavia ja mukavan perverssillä tavalla klassisen musiikin kenttää byrokraattisella suutuntumalla kutittelevia nimiä. Tehtävä vaikutti aluksi hankalalta, mutta onneksemme historia oli lanannut edestämme vaatimukset sisäsyntyisen luovuutemme käyttämiseen. Saatoimme valita jo kaikille tutun ja kapulakielen koukeroisimpia sääntöjä kirjaimellisesti noudattavan nimen: Säveltaidetoimikunta.
Valtion säveltaidetoimikunta oli vuoteen 2013 asti Taiteen keskustoimikunnan alaisuudessa toiminut säveltaiteen – siis musiikin – asiantuntijaryhmä, jonka 11 jäsentä opetusministeriö valitsi kolmeksi vuodeksi kerrallaan valtakunnallisten säveltaidejärjestöjen tekemien ehdotusten perusteella. Toimikunta jakoi suomalaisille artisteille säveltaidepalkintoa – palkinto astui nykysuomen aikaan vuonna 2013 luopumalla säveltaiteesta ja jakamalla sen sijaan valtion musiikkipalkinnon. Nykyään vastaava toimielin on siis musiikitoimikunta.
Ennen muinoin kulttuurielämän linjavetoja ohjasivat myös valtion elokuvataidetoimikunta, valtion kirjallisuustoimikunta, valtion kuvataidetoimikunta, valtion näyttämötaidetoimikunta, valtion rakennustaidetoimikunta, valtion taideteollisuustoimikunta, valtion tanssitaidetoimikunta ja valtion valokuvataidetoimikunta.
Koska olemme Matiaksen kanssa parantumattomia nostalgikkoja, emme voineet antaa iankaikkiselta vaikuttaneen Säveltaidetoimikunnan vaipua samaan unholaan kuin Chap-patukka, Hynttyyt yhteen ja Teini-ikäiset mutanttisankarikilpikonnat. Elvytimme sen vielä kerran aktiiviseksi mutta lempeäksi, kulissien kätköissä sätkytteleväksi nukkemestariksi koko säveltaidealan puolesta.
Osallistukaa ihmeessä kokouksiimme!