Miten Kare Eskola arvostelee levyn

Olen sanonut tämän ennenkin ja sanon sen vielä kerran: pidän Kare Eskolaa Suomen parhaana musiikkikriitikkona. Hän on yksi niistä kolmesta arvostelijasta, jotka ovat vaikuttaneet kieleeni ja käsitykseeni hyvästä musiikkijournalismista, ja joiden tyyliä opiskelemalla kehitin omaa kritiikin taitoani nuorena journalistina. 

Kuten Jukka Isopuro ja Antti Häyrynen, Eskola osaa Uudet levyt -radio-ohjelman arvioissaan yhdistää hyvin pieneen tilaan runsaasti puhdasta faktaa, omakohtaista kokemusmaailmaa sekä sen, mikä on kritiikille kenties olennaisinta: perustellun mielipiteensä. 

Eskolan arvostelu pianisti Angela Hewittin levystä on täydellinen esimerkki helppotajuisesta, sivistävästä ja arvottavasta kritiikistä.

“Pianon aristokraatti Angela Hewitt ei liity Beethovenin 250-vuotisjuhlintaan pianosonaattien kokonaislevytyksellä, koska se vuonna 2006 alkanut projekti jatkuu vielä. Sen sijaan Hewitt on soittanut synttärilevylle Beethovenin seitsemän variaatioteosta. Sitkeästä muuntelusta huolimatta ne eivät anna kovin laajaa kuvaa Beethovenin työstä, mutta Hewittin aristokraattinen hymy kantaa jankkaavienkin pikkappaleiden yli kunnialla.”

Ensimmäiseen kappaleeseen, tai oikeastaan lehtijutun johdantoon eli ingressiin, Eskola onnistuu tiivistämään käytännössä koko arvostelun sisällön. Mitä musiikkia kuullaan, kuka sen soittaa, miten tämä levy suhtautuu muihin levyihin, miten sen musiikki soitetaan ja mille kohtaa onnistumisen asteikkoa levy Eskolan mielestä osuu. 

Periaatteessa lukija on jo johdannossa oppinut kaiken olennaisen, mutta jos tarkemmat perustelut kiinnostavat, kannattaa toki jatkaa.

“Levyn ytimessä ovat laajat ja virtuoottiset Eroica-muunnelmat, mutta mukaan on päässyt pari heppoisen hauskaa muunnelmateosta Paisiellon oopperahiteistä sekä brittimarkkinoille suunnatut God save the King- ja Rule, Britannia -muunnelmat.”

Nykyään lähes jokainen kritiikin tilaa ruotivat puheenvuoro väittää, ettei arvostelijalla yksinkertaisesti ole tilaa tehdä työtään pätevästi. Ei ole mahdollista kirjoittaa sekä faktaa, kuvailua että perusteltua mielipidettä yhteen ja samaan tekstiin. On pakko valita yksi ja pysyä siinä. 

On totta, että tilaa on vähemmän kuin ennen, mutta se on enemmän haaste kuin este – taitavalle kriitikolle pieni sellainen. Eskola todistaa tämän käytännössä jokaisessa arviossaan, ja tässäkin tekstissä jokainen kappale on kuin täydellinen pienoisarvio sisältäen kaiken olennaisen. Esimerkiksi edellisen kappaleen alle 30 sanassa tai 236 merkissä sekä fakta, kuvailu että mielipide löytyvät tiiviissä muodossa ilman, että mitään on etsittävä rivien välistä.

Levyllä kuullaan muunnelmia, ja sen pääteos on Eroica-muunnelmat. Minkälaiset ne ovat? Kahdella sanalla sanoen laajat ja virtuoottiset. Vaikka Eskola voisi luonnehtia niitä millä tahansa muullakin paljon kuvailemmalla sanalla, esimerkiksi kirkasvalolamppumaiset tai nallekarhumaiset, hän tyytyy tekopersoonallisen sanahelinän sijaan musiikkisanastossa melko vakiintuneen merkityksen omaavaan termiin “virtuoottinen”.

Sanoja, jotta ymmärtäisimme

Jokaisen kirjoittajan on muistettava, että sanat ovat vain konkreettisten asioiden heijastumia. Vieläpä melko heikkoja sellaisia. Yksinkertaisimmillaankin sanalla on kosolti erilaisia vastineita mielessämme, ja jokainen niistä on muokkautunut maailmankuvamme mukana. Kuvitellaanpa vaikka sanaa keskusta. Onko se Kolmen sepän patsas, Trafalgar Square, Johannes Virolainen, Katri Kulmuni, omenahilloa vai magmaa – vai jotain aivan muuta. 

Kaikki sanat on myös ympäröitävä niin, että asiayhteys tulee lukijalle selväksi, ja vältettävä sellaisia ilmauksia, joiden merkitys on vahvasti latautunut ja omakohtainen – ellei tämä tule selvästi esille tekstissä. Adjektiivit ovat sanoina kaikkein omakohtaisimpia, ja ne kannattaa korvata verbeillä ja substantiiveilla, konkreettisilla ilmauksilla. 

En tarkoita, etteikö kritiikin tulisi käyttää elävää ja rikasta kieltä, päin vastoin. Kuvaileva teksti nimenomaan luo käsityksemme musiikin laadusta. Sanaston on vain pysyttävä sillä alueella, johon lukijalla on tarttumapintaa. Kertovat sanat panevat lukijan mielikuvakoneen käyntiin.

Eskolan käyttää toki adjektiiveja “heppoinen” ja “hauska”, ja niidenkin merkitystä toki määrittää jokaisen oma kokemus hauskuudesta ja heppoisuudesta. Uskoakseni näiden merkitysten vaihteluväli pysyy silti verrattain suppeana. Nuo sanat ovat myös arvottavia, eli Eskola tekee mielipiteensä selväksi vain parilla sanalla.

Runollisempi kriitikko sakeuttaisi tekstiään heittämällä sekaan muutaman lisäadjektiivin lukiovuosiensa päiväkirjasta, vaikkapa “sfäärimäinen” tai “kimmeltävä”, ja tuhlata lukijan aikaa tyhjänpäiväisellä lyriikalla, jonka sanoma avautuu vain psykoanalyytikoille ja selvänäkijöille.

Kare Eskola on kriitikko. Kuva: Jukka Lintinen / YLE

Eskola on kehittänyt noin tuhannen levyarvion kokemuksellaan kritiikin kaavansa äärimmäisen yksinkertaiseksi mutta toimivaksi. Hän säästää sekä itseään että lukijoitaan etenemällä määrätietoisesti alun laajakuvasta kohti lähikuvia, yksityiskohtia. Aivan kuten oikeaoppiseen asiatekstin pyramidimalliin kuuluu.

“Tämän levyn muunnelmateokset olivat Beethovenille kokeilevaa hauskanpitoa ja karaktäärien luomista, eivät musiikillisen materiaalin syvällistä tutkimusta, ja Hewitt soittaa sen mukaisesti. Muunnelmien karaktäärit piirtyvät tarkkoina, leikkaukset höpsöttelystä tunnelmointiin ovat teräviä mutta loogisia ja codat kiihtyvät uljaasti. Beethovenin huumoriin Hewitt tarttuu innolla, mutta hauskanpidon sävy on yläluokkaisen myhäilevä; itse kaipaisin välillä rohkeampaakin slapstick-menoa, mutta sellainen ei kuulu Hewittin brändiin. Toisaalta levyn avausteos, 32 muunnelmaa omasta teemasta c-molli, saa Hewittilta ällistyttävän riemastuttavan ja rikkaan tulkinnan – yleensä sitä paukutellaan otsa turhan syvissä rypyissä.”

Eskola porautuu syvemmälle Beethovenin ja Hewittin yhteiseen taideteokseen jokaisessa kappaleessa. Viimeksi meille selvisi, mitä “hauska” ja “heppoinen” merkitsevät Kare Eskolalle. Saimme tietää, mitä levyn musiikki on, minkälaista se on, miten Hewitt sen soittaa – historiaa, käytäntöä, mielipidettä. Kaikki tämä yhdessä kappaleessa.

Sanomattakin on selvää, että tämänkin levyarvion sanasto ja Eskolan musiikkimaku pohjautuu kriitikon omaan kokemukseen, mutta koska sen muistuttaminen ei koskaan ole haitaksi, Eskola kertoo lukijalle avoimesti mitä hän itse jää tulkinnoilta kaipaamaan.

Beethoven oli säveltäjä.

Teksti luetaan aina ääneen

Olen tekstissäni käyttänyt sanaa lukija siitä huolimatta, että Eskolan kritiikit on tarkoitettu ensisijaisesti radiosta kuunneltaviksi. Pidän kuulijoita tässä tapauksessa lukijoina siksi, että kritiikin kirjoittaminen ei prosessina muutu, tuli teksti kuunneltavaksi tai luettavaksi. Silloinkin kun luemme kirjaa, kuulemme sisäisen äänen lukevan sitä.

Koska Eskola tekee kritiikkinsä kuunneltavaksi, hänen on pysyttävä vielä tavallistakin ymmärrettävämpänä ja pidettävä jaarittelu kurissa. Koska radionkuuntelija ei pysty tulkitsemaan sanoja puhujan kasvoista, tekstin ja puheen on oltava yksiselitteisempää kuin naamatusten jutellessa tai ruudussa puhuvalta päältä kuultuna. Radiossa pienikin epäjohdonmukaisuus pudottaa kuulijan kärryiltä, eikä mahdollisuutta keskeyttää tekstiä ja palata kappaleessa taaksepäin ole. Siksi radiouutisiin ja äänikirjoihin on vakiintunut luonnollista puhenopeutta hitaampi tempo ja erottelevampi lausunta. 

Tämä kannattaa jokaisen kriitikon pitää mielessä mediasta riippumatta: hyvän asiatekstin ominaisuuksiin ei kuulu epäselvyys tai lukijan keskittymistä horjuttavat lauserakenteet saati poukkoileva ajatuksenkulku. Sellaiset pakottavat lukijan tankkaamaan tekstiä yhä uudelleen ymmärtääkseen, mitä kirjoittaja koettaa sanoa.

Journalismia vai aktivismia?

“Teknisesti Hewitt on loistava luomaan värejä ja erottelemaan tekstuurin kerroksia, mutta levyllä korviin sattuu muutama juoksutus, joissa sormet tahmaavat. Se on harmi, sillä rohkeat ryöpsähdykset olisivat tulkinnallisesti tarpeen. Ne vai pitäisi toteuttaa sillä puhtoisuudella, joka Hewittin muutakin soittoa leimaa.”

Eskola pallottelee teesin, antiteesin ja synteesin välillä terävästi kuin laatusarjan vuoropuhelua: Mikä levyllä toimii, mikä ei, miksi ja miksi ei, mikä voisi olla toisin. Tämä tyyli on kuolemassa sukupuuttoon. Useimmat kriitikot ottavat tekstiinsä yhden vaihteen ja kahlaavat sillä tekstin alusta loppuun. Joko he ovat haltioituneita ensimmäisestä nuotista loppukumarruksiin tai keksivät konsertista sortopoliittisen piiloviestin ja vahvistavat sitä kuulemalla kaiken oman kuplansa kaiuttamana. 

Jos olisin musiikin kuluttaja, olisin huolissani laadunvalvonnan tasosta. En kaipaa kriitikiltä aktivismia, vaan journalismia. En halua lukea lehteä sivistyssanakirja sylissäni, en liioin arvailla adjektiivien merkitystä naputtamalla esimerkkilauseita Googlen hakukenttään. Haluan lukea kritiikkiä kuin kirjettä kaveriltani. Haluan tietää, mitä kaverini kuuli, miten hän koki kuulemansa, miksi hän koki sen niin ja miten tuo kokemus liittyy muihin kokemuksiin. Tämän Eskola tekee taitavasti ja yksinkertaisesti, vailla paatosta ja itsekorostusta.

“Beethoven-juhlavuoden vakavamielisestä, suurimuotoisesta yleisilmeestä Hewittin muunnelmakavalkadi kuitenkin erottuu edukseen. Lempeästi virnistelevää Beethoven-soittoa ei todellakaan ole liikaa.”

Mistä ei voi kiistellä, siitä on keskusteltava

Viimeisellä kappaleella Eskola paketoi kritiikkinsä palaamalla alkuun, Beethoven-juhlavuoden tarjontaan, ja antaa lopullisen tuomionsa Angela Hewittin levystä. Kuten asiaan kuuluu, hän liittää taideteoksen osaksi laajempaa kokonaisuutta. 

On pötypuhetta, että kritiikillä ei olisi tarpeeksi tilaa sekä arvottavaa että valistaa samalla kertaa. Se on tekosyitä kirjoittaa joko löperösti tai salaperäisesti ja tärvätä arvokasta merkkimäärää kiertelemällä asiaa oman mielikuvituksensa yläpilvissä, tai keskittyä abstrakteihin tunnelmakuvauksiin, joita ymmärtäkseen lukijan on kurkistettava syvälle arvostelijan sielunelämään. Sellaiseen hupsutteluun hassattavaksi musiikkikritiikki on aivan liian arvokas instituutio.

Mielipiteistä ei tarvitse kiistellä, mutta niistä pitää voida keskustella. Jos asiatekstiä on tulkittava kirjoittajan puhtaasti omakohtaisista kokemuksista, ideologiasta tai sanastosta, teksti on epäonnistunut mielekkään keskutelun herättäjänä.

Eskolan kanssa ei tarvitse olla samaa mieltä. Toisinaan hän ottaa hyvinkin jyrkästi kantaa ja osaa paitsi kehua myös teilata taideteokset viiltävästi ja säälimättä, eikä taatusti hanki työssään lisää ystäviä. Myös murskakritiikin hän kirjoittaa selvästi ja yksityiskohtaisesti perustellen, ja vieläpä melko ahtaassa tilassa, vaikkei hänen sitä erikseen tarvitsisi säästellä. Angela Hewittin Beethoven-levyyn hän kulutti vain runsaat 1800-merkkiä. 

Tästä taidosta kriitikolle maksetaan.

En saa näiden tekstien julkaisemisesta rahaa, mutta näkyvyyttä kylläkin. Jos siis artikkeli herätti tunteita, kuten iloa, katkeruutta, ihmetystä, silmitöntä raivoa tai vaikka totaalista tyhjyyttä... arvostan suuresti, että jaat sen ystävillesikin. Jaettu tunne on kaksinkertainen tunne, ja minä saan näkyvyyttä ainakin tuplasti!

Kommentit

Kommentit

One comment

  1. Kare Eskola on varmasti kaikkea tuota, mitä kirjoitit. Lisäksi hän on innoittanut, johdatellut ja näyttänyt, että sellainenkin ihminen kuin minä, jolla ei ole musiikin teoria hallinnassa, voi olla täysivaltainen kuuntelija ja kokija sekä nauttia musiikin voimasta.

Leave a Reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.