Sain ensimmäisen muistoni valeuutisista viiden vanhana.
Olimme hiljan muuttaneet Kuusitielle. Asuimme seitsemännessä kerroksessa ja sellaisessa kulmassa, että aamusta iltaan kotitaloamme saartaneen kesäauringon väistely oli likipitäen mahdotonta. Läpitalon huoneisto viileni tehokkaasti vain läpivedolla, joten pidimme ikkunoita auki käytännössä aina.
Vaikka asuimme kaukana katutasosta, Kuusitien varren talot muodostivat sellaisen kaikutunnelin, että kadulta kantautuneet puheet saattoi kuulla jopa unensa läpi. Eräskin yö heräsin huoneeseeni maanpinnasta nousseeseen ilmoitukseen: ”pitäisi käydä paskalla.” Mietelause, jonka sanoman olen painanut syvälle sisimpääni näihin päiviin saakka.
Viistosti kotitalomme edessä, Elannon kulmalla Mannerheimintien päädyssä oli niihin aikoihin taksitolppa. Kuskit ovat tunnetusti sanavalmista sakkia, minkä lähialueiden yksinäiset olivat huomanneet kauppareissuillaan, ja pyshtyivät siinä säännöllisesti käyttääkseen tilaisuuden jaarittelemiseen hyväkseen häikäilemättä. Hanakimmin tolpalla ramppasi kulmakunnan kovaäänisin ihminen. Mummo. Oikein stereottyypinen kuvaelma ikiaikaisesta mummon ideasta. Tikkitakki, kumara ryhti, huopabaskeri, jonka laella omenankantaa muistuttava lisäke, seisoneen maitokahvin väriset sukkahousut. Viisivuotiaan silmissä mummo oli ainakin sata vuotta vanha, mutta totuus lienee lähempänä kahdeksaakymppiä.
Mummo tuntui höpöttelevän taksitolpalla joka ikinen aamu, päätellen siitä, että päivän ensimmäinen ääni kuului poikkeuksetta hänelle. Ja sitä myöten kaikille Kuusitien asukkaille. Ikkunasta kantautunut puhe, tai paremminkin määkinä oli merkki siitä, että kello löi kahdeksan ja Elanto oli auennut.
Ihmisen puheääntä on mahdotonta kuvailla, mutta ajattele mitä saadaan panemalla Heikki Kinnusen Mummo-hahmo, sorsapilli ja tukkeutunut pölynimuri tehosekoittimeen, niin pääset lähelle.
Kutsuimme isoveljeni kanssa mummoa Trumpettimummoksi. Olin kyllin vanha tietääkseni, mikä on trumpetti ja miltä se kuulostaa, mutta abstrakti ajattelukykyni kehittyi vasta myöhemmin. En nimittäin voinut käsittää, miten nuo kaksi asiaa, trumpetti ja mummo, muodostavat yhdessä luontevan käsiteparin.
Otin asiasta selvää. Miksi trumpettimummoa sanotaan trumpettimummoksi, kysyin veljeltäni. Hän on minua viisi vuotta vanhempi, joten hän tiesi.
”Mummo oli aikaisemmin töissä kaupunginorkesterissa”, veljeni sanoi, ”ja soitti siellä trumpettia. Kerran hän soitti sitä niin kovaa, että vahingossa nielaisi koko trumpetin, eikä sitä koskaan saatu pois. Siksi sen ääni on tuollainen.”
Jumprahuiti, mikä kohtalo! Joutua elämään soitin sisällään.
En ollut kuvitellutkaan, että sellainen olisi mahdollista, mutta tarinan lähde vaikutti kyllin luotettavalta uskaltaakseni levittää juttua totena. Aloitin vanhemmistani, jotka tyytyivät toteamaan, että ”vai niinkö siinä kävi?” Kyllä, niin siinä kävi!
Kolmekymmentä vuotta myöhemmin ja kymmenisen vuotta orkestereita markkinoineena olen tullut siihen tulokseen, että trumpettimummon syntytarina on vähintäänkin liioiteltu. Nimittäin trumpettiin on käytännössä mahdotonta tuottaa ilmaa vaadittavalla paineella, jos se jää kiinni keuhkoihin ja varsinkin vatsalaukussa maatessaan.
Onneksi sosiaalinen media rajoittui tarinan syntyaikoihin nimenomaan taksitolpille ja apteekkien auloihin, muuten uutinen trumpettimummosta olisi levinnyt kauttani kaikkialle maailmaan sähkön nopeudella.
Olkaa varovaisia, mihin uskotte.