Päättäkäämme, että Vastaamon kiristäjän ryöstösaalis on arvoton

Kun Vastamoon tietoturvamurron tehnyt kiristäjä uhkaa levittää tietoja terapiakäynneistä, hänen iskunsa osuu ihmismielen kaikista arimpaan kohtaan, häpeään. Piilottelemalla mielenterveysongelmiamme olemme yhteiskuntana antaneet kiristäjälle sekä aseet että loputtomat panokset. Eikö olisi aika riisua kiristäjä aseistaan?

Olin käynyt psykoterapiassa ehkä muutamia kuukausia, kun havahduin toistuvaan ilmiöön. Aina, kun selitin kavereilleni tai kollegoilleni meneväni terapiakäynnille, tunsin vaivautuneen hiljaisuuden laskeutuvan yllemme. Niin, mitäpä tuohon sanoisi, he varmasti miettivät – eivätkä sitten sanoneet mitään.

Kiusaantunut reaktio opetti minut puhumaan koodikielellä. Sanastooni pesiytyi käsite “vanha kaveri”, kun oikeasti tarkoitin terapeuttia. Toisinaan hän oli “täti” tai ihan vain “lääkäri”. Enkä edes valehdellut. Tämä lääkäritäti vain sattui olemaan vähän erilainen kaveri, sellainen, jonka ystävyyttä saattoi osaa hintaan 70 euroa per 45minuuttia. Tästä ystävyydestä koituneet kustannukset selittyvät varsin yksipuolisesti jaetuilla valittajan ja kuuntelijan rooleilla. Tavallisissa kaverisuhteissa tähän epäsuhtaan kiinnitetään tarkempaa huomiota, mutta tämän kaverin ajasta saattoikin hakea Kela-korvausta.

Parhaat, oikeat ystäväni totta kai tiesivät terapiastani ja heidän kanssaan pystyin puhumaan siitä. Julkisissa tiloissa, jossa sivulliset saattoivat kuulla keskustelumme, kerroin silti aina meneväni kuuppakäynnille, kelaamoon tai kaalimaalle, jotteivat viattomat sivulliset vain joutuisi kokemaan kiusaantuneisuutta korviinsa kantautuneesta salaisuudesta.

Ei sillä, että itsensä hoitamisessa olisi jotain arkaluontoista ja salassa pidettävää sinänsä. Olemme jokainen käyneet lääkärillä näyttämässä nyrjähtänyttä nilkkaa, mittaamassa korkeaa verenpainetta, poistattamassa ihonalaisia rasvapatteja, keskutelemassa kaulan alueen kihelmöinnistä tai tutkituttamassa kroonista pääkipua – ja kertoneet siitä kavereillekin, ilman koodikieltä.

Terapiasta puhumalla olin aiheuttanut kiemurtelua, koskin olin paljastanut jotain vaiettua, yksityistä ja yksinäisyydessä hoidettavaa – mielenterveyden vaivojani. Paljastin olevani sekopää, pöpi. Olin yhtäkkiä kanootti ilman kaikkia inkkareita, vinttikerros ilman hissiyhteyttä, mielenvikainen, kaheli ja hullu – ja kaiken lisäksi olin osunut arkaan kohtaan nimeltä häpeä.

Häpeä on yksi ihmistä suojaavista tunteista, sillä se saa meidät miettimään tekojamme etukäteen, ja harkitsemaan miten meidän kannattaa toimia. Häpeä voi kuitenkin myös rajoittaa ja kaventaa elämää tarpeettomasti. Häpeän aiheet ovat usein yksilöllisiä ja lapsuudessa opitut säännöt vaikuttavat siihen, mikä meistä tuntuu hävettävältä.

Mieli.fi

Häpeä on läheisen sukulaisensa syyllisyyden ohella ihmiselämän voimakkaimpia tunteita. Niin syyllisyys kuin häpeä saavat meidät vakuuttuneeksi siitä, että olemme tehneet jotain väärää, tai että emme kelpaa sellaisena kuin olemme. Kumpikin tunne vie meidät suoraan tuomiolle ilman oikeudenkäyntiä. Syyllisyys ei kuitenkaan ole sama kuin häpeä. Kun syyllisyys kohdistuu tekoihin ja saa meidät puhumaan, häpeä kohdistuu koko olemukseen ja saa vaikenemaan, sulkeutumaan.

En aluksi ymmärtänyt, että terapiassani olisi jotain hävettävää. Vasta kerrottuani terapiakäynneistäni väärissä porukoissa opin häpeämään niitä. Koska ahdistuksesta ei ollut sopivaa puhua julkisesti, kuvittelin olevani ainoa ongelmiinsa apua hakenut nuori mies. Kokemustani korosti, etten edes näyttänyt tyypilliseltä mielenterveyspotilaalta, jonka otsaana lyömä kuntoutujan leima olisi hoitanut puhumisen puolestani. Tiedäthän sen itkuisine silmineen kämmeniinsä hautautuneen valokuvamallin dramaattisessa valaistuksessa, jollaisina kaikki masentuneet esitetään iltapäivälehtien kuvituskuvissa.

Man reveals how he was raped near Devenish Island
Mieshän on ilmiselvästi masentunut.

Ennen terapiaani olin umpikujassa. En itkenyt käsiäni kosteiksi yksin pimeässä, enkä ollut varsinaisesti masentunut. Sellaiseen tunne-elämäni oli aivan liian lukossa. Sen sijaan sain paniikkihäiriöitä, jos satuin tekemään virheen. Esimerkiksi kun huomasin unohtaneeni avaimet kotiini, näkökenttäni sumeni, henkeni salpautui, aloin änkyttää. Katosin kehostani. Tärisin silkasta kauhusta, kun kuvittelin niitä karmeita seurauksia, joita olin juuri aiheuttanut. 

Eikä siinä kaikki! Kaupan päälle kärsin esiintymiskammosta, korkeanpaikankammosta, lentopelosta, sosiaalisten tilanteiden pelosta, yksinäisyyden pelosta, hylätyksi tulemisen pelosta, läheisyyden pelosta, ahtaanpaikan kammosta, lukitun tilan kammosta, pakkoajatuksista… olin kuin kävelevä Woody Allenin filmografia miinus mielialalääkkeet. 

Olisivatpa kammoni jääneet vain pääni sisäisiksi ongelmiksi. Turha toivo. Henkinen epätasapaino heittää nimittäin koko kehon kierteelle. Jatkuva jännittäminen sai hartiani nousemaan kattoon, niskat betonipylvääksi, vatsan mutkalle ja hengittämisen työsuoritteeksi. Pahimmillaan koko kehoni oli umpisolmussa sisäelimiä myöden. Pari päivää kuumia röyhtäyksiä vielä sietää, mutta parin kuukauden Samarin-kuurin jälkeen närästyksen mielekkyyden voi jo hyvillä mielin kyseenalaistaa. Viimeistään maatessani sairaalasängyllä kylkiasennossa oksentamassa noin neljä litraa alkulimaa ämpäriin käsivarren kokoinen putki kurkussani mietin, olisiko mentaalipuolessa sittenkin parantamisen varaa. Vatsahaavaa ei sillä kertaa löytynyt, vika oli päässä. Vatsalaukun tähystyksestä pystyin lavertelemaan kaikille, mutta psykiatrin vastaanotosta oli kuiskittava.

Selvitin lopulta päätäni vähän yli kuuden vuoden ajan useita kertoja viikossa makaamalla sängyllä, käymällä yksinpuhelua ensisijaisesti valkoiselle seinälle ja toiseksi selkäni takana istuvalle terapeutille. Olen joskus arvioinut käyneeni terapeutilla noin 500 kertaa, mutta kukapa näitä enää laskee. 

Miksi kerron tämän kaiken?

Terapiapalveluyritys Vastaamoon tehty tietomurto ja sen asiakkaiden yksityistietojen levittäminen on raukkamainen teko. Ei siksi, että rikollinen on saanut käsiinsä ihmisten henkilötietoja. Ei siksi, että hän kiristää niillä. Vaan siksi, että kun kiristäjä uhkaa levittää yksityisiä tietoja terapiakäynneistä, hänen iskunsa osuu ihmismielen kaikista arimpaan kohtaan: häpeään.

Psykoterapeutti Pirkko Lahti sanoi Ilta-sanomissa, että vastaamon tietomurron uhrit ovat joutuneet umpikujaan, koska joutuvat myöntämään hakeneensa apua. 

“Nyt heidän pitää julistaa, että olen käynyt psykoterapiassa. Se on hirveän iso prosessi.” -Pirkko Lahti, Ilta-sanomat 25.10.2020

Vastaamon asiakkaat ovat lunnasvaatimusten edessä joutuneet tulemaan kaapista ja myöntämään totuuden tiistai-iltapäivien toistuvista menoistaan. Täti olikin terapeutti, lääkäri olikin erikoislääkäri.

Vastaamon tietoturvamurto on katastrofi paitsi yksittäiselle terveysyritykselle, se on tragedia ennen kaikkea yksittäiselle asiakkaalle. 

Uskon silti, että tästä kaikesta seuraa myös jotain hyvää. On arvioitu, että uhreja on jopa 40.000 Vastaamon asiakasta. Toivon, että asiakkaan oloa voi helpottaa tieto, että hän ei ole ollut yksin ongelmiensa kanssa. Korkeaan uhrilukuun ei sisälly edes kaikki Vastaamon asiakkaat, ja muut yritykset ja yksityiset terapeutit huomioiden meitä mielenterveytensä kanssa painineita on luultavasti kymmenen kertainen määrä, enemmänkin.

Kun mielenterveysongelmat ja avunhakijoiden suuri määrä on otsikkotason puheenaihe päivien ajan, meidät on pakotettu huomaamaan, että psykoterapia ei olekaan salakähmäistä puuhastelua, joka hoidetaan pimeillä kujilla ja josta puhutaan vain sisäpiirissä ja koodikielellä. Päinvastoin, jopa kymmenet tuhannet ihmiset käyvät tai ovat käyneet terapiassa, vaikka eivät siitä toreilla toitotakaan. Näin yleisten vaivojen hoitamisessa ei pitäisi olla mitään sellaista, jonka salassapitämisestä kenenkään tulisi maksaa lunnaita.

Itse olen nyt viidensadan istunnon jälkeen vapautunut kammoistani. Esiinnyn ammatikseni ja ilmaisen itseäni vapautuneesti välittämättä hylätyksi tulemisesta, en ole vuosikausiin saanut paniikkihäiriöitä, pystyn nauttimaan lentokoneella matkustamisesta enkä muista milloin viimeksi olisin ahdistunut epämukavassakaan tilanteessa. Avaimetkin olen unohtanut kymmeniä kertoja kotiin ilman, että siitä on seurannut minkäänlaista paniikkia. Samarinia juon vain maun vuoksi.

Olen myös ottanut hengentehtäväkseni kertoa kaikille kiinnostuneille omasta terapiastani, jottei kukaan enää luulisi olevansa ainoa mielenterveysongelmiinsa apua tarvitseva ihminen, ja hälventääkseni avun pyytämiseen liittyvää hävettävää. Vai onko siinä, että olen selättänyt pelkoni ja pahan oloni, muka jotain hävettävää?

Vastaamoa ja sen asiakkaita kiristävä roisto kuvittelee, että on. Maksamalla kuvitelma vain vahvistuu. Ainoa tapa tehdä hänet aseettomaksi onkin todeta hänen ryöstösaaliinsa täysin arvottomaksi. Aivan kuten Kirsi Piha teki vastatessaan lunnasvaatimuksiin: “Haistakaa paska! Avun pyytämisessä ei ole koskaan mitään hävettävää.”

Kuvakaappaus konsulttiyritäjä Kirsi Pihan Twitter-kanavalta.
En saa näiden tekstien julkaisemisesta rahaa, mutta näkyvyyttä kylläkin. Jos siis artikkeli herätti tunteita, kuten iloa, katkeruutta, ihmetystä, silmitöntä raivoa tai vaikka totaalista tyhjyyttä... arvostan suuresti, että jaat sen ystävillesikin. Jaettu tunne on kaksinkertainen tunne, ja minä saan näkyvyyttä ainakin tuplasti!

Kommentit

Kommentit

2 comments

  1. Hienoa Jaani.
    Jos meistä kaikista n. 20%elonsa aikana tarvitsee psyyken lääkettä tai terapiaa, miksi sitä pitäisi hävetä?

  2. Jos terveet olisikin todella terveitä Ei tämäkään olisi näin suuri numero terveet vain onnistuvat taitavasti salaamaan oireilun sa- ja samalla sitten sairastuttavat lähi alueensa tämän koko kohun aiheuttanut henkilö pitää palkita suuresta hyvän teosta tä Man kansamme herättämisestä

Leave a Reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *