Johannes Brahms: viulukonsertto

Kun Johannes Brahms (1833–1897) sai vihdoin puserrettua ulos neljännesvuosisadan työstön vaatineen ensimmäisen sinfoniansa, hän vastoin kaikkia ennusteita jatkoi samalla polulla – nyt omista kyvyistään ja kutsumuksestaan vakuuttuneempana. Heti ensimmäisen sinfonian perään valmistui sinfonia nro 2 D-duurissa, ja vain vuosi tämän jälkeen Brahms kääntyi jälleen suuren orkesteriteoksen, D-duuri viulukonserton (1878) pariin. Solistisesta lajityypistä välittämättä hän muovaili teoksesta tyypillistä konserttoa sinfonisemman, kuten jo ensimmäisestä pianokonsertostaan paria vuosikymmentä aiemmin. 

Solistin ja orkesterin tasavertaisuusajattelu on Brahmsille tyypillistä. Hän oli sielultaan aito sinfonikko, joka antoi palttua oman aikansa yksilösuorituksia ihannoineille aatevirtauksille. Romanttisten tykittäjien sijaan hän haki innoituksensa mieluummin vuosisadan alusta ja Beethovenin estetiikasta siitä huolimatta, että juuri konserttomuoto tarjoasi virtuoosien pyrotekniikalle paraatipaikan. Vaikka hänellä oli mahdollisuus säveltää suoraan aikansa juhlituimmalle viulistille ja hyvälle ystävälleen Joseph Joachimille minkälaisia temppuja tahansa, viulukonserton huomattavat solistiset vaikeudet palvelevat aina musiikkia ja taidetta taituruudeen sijaan. Solistin ego joutuukin etsimään pönkitystä syvältä pinnan alta. “Ei ole vaikea kirjoittaa nuotteja. Ylimääräisten nuottien pois jättäminen sen sijaan on”, kerrotaan Brahmsin sanoneen.

Ylivertaisten solistisankarien aikakaudella brahmsilainen syvällisyys ja perusteellinen kehittely ei tietenkään jäänyt kritiikittä. Siinä, missä hänen kahta pianokonserttoaan kutsutaan monesti sinfonioiksi piano-osuudella, sanottiin viulukonsertosta, ettei sitä ole kirjoitettu viululle vaan viulua vastaan. Se on totta kai liioittelua, vaikka kyllähän pianistisäveltäjän ajattelutapa näkyy ja kuuluu joissakin konserton kiistämättä epäviulistisissa ratkaisuissa. 

Teos on perinteisten konserttojen tapaan kolmiosainen, vaikka aluksi Brahms kaavaili siihen toistakin väliosaa. Ensiosa alkaa laajalla, konserton dramaattiset teemat esittelevällä johdannolla, johon sooloviulu hyppää mukaan omilla kuvioillaan. Osaa leimaa vakavahenkinen jylhyys, joka on epäilemättä velkaa Beethovenin viulukonsertolle samassa sävellajissa. Toisessa osassa, Adagio, viulu jakaa melodisen vetovastuun oboelle ennen omaa, intohimoiseksikin yltyvää tunnelmointiaan. Finaalin rondo soi Joseph Joachimin kotimaan kunniaksi unkarilaisittain tanssahdellen. 

Teosesittely on muokattu alunperin Helsingin kaupunginorkesterille tekemästäni tekstistä.

Jos artikkeli herätti tunteita, kuten iloa, katkeruutta, ihmetystä, silmitöntä raivoa tai vaikka totaalista tyhjyyttä... arvostan suuresti, että jaat sen ystävillesikin!

Kommentit

Kommentit

Leave a Reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *