Johannes Brahms: kaksoiskonsertto

Johannes Brahmsin (1833–1897) kaksoiskonsertto (1887) on paitsi hänen viimeinen suuri orkesteriteoksena myös tarina ystävyydestä. Kun Brahms oli nuori ja nälkäinen säveltäjänalku, hän sai uralleen vetoapua kaksi vuotta vanhemmalta viulistilta Joseph Joachimilta, joka taas esitteli hänet musiikkivaikuttajille Robert Schumannille ja Franz Lisztille. Maineikkaiden kollegojensa avustuksella ja yhteistyöllä Brahms raivasi tiensä saksalaissäveltäjien eliittiin. Monia hänen parhaimmista teoksistaan onkin kiittäminen nimenomaan Joachmin kaltaiseen viuluvirtuoosin ja kapellimestarin ystävyyttä, jota ilman Brahms olisi hautonut teoksiaan neuvottomana niiden valmiiksi saattamisesta. Mutta joskus paraskin toveruus hajoaa rakkausjuttujen väliintuloon.

Vuonna 1883, yli 30 vuotta sen jälkeen kun miehet olivat tutustuneet, Joachim oli hakemassa eroa vaimostaan Amaliesta oikeusteitse. Hän vetosi tämän uskottomuuteen, mutta moisesta ei ollut minkäänlaisia todisteita. Brahms, joka oli ystävyydestään huolimattakin periaatteen mies, kirjoitti Joachimin vaimolle kirjeessä, ettei koskaan voisi uskoa hänen pettäneen miestään. Brahms lisäsi, että Joachim on herkästi mustasukkaista sorttia. Kirje päätyi todistusaineistoksi oikeudenkäyntiin, ja lopulta ratkaisi tapauksen vaimon hyväksi. Joachim ei antanut anteeksi Brahmsin lausuntoa, vaan katkaisi häneen kaiken yhteydenpidon. Pikkusieluinen Joachim ehkä oli, mutta vankkana ammattilaisena hän jatkoi toki Brahmsin musiikin esittämistä. 

Kaksoiskonsertto oli Brahmsin yritys lämmittää jo vuosien ajan viilenneitä välejään Joachimiin. Kautta konserton Brahms vihjaa miesten yhteiseen historiaan. Hän esimerkiksi käyttää Joachimin motosta (F-A-E, Frei Aber Einsam, vapaa mutta yksinäinen) johdettua motiivia A-E-F ja nyökkää vienosti Viottin viulukonserttoon nro 22, jota herrat ihailivat suuresti. Finaalirondokin on brahmsilainen tanssityylinnäyte Unkarista, Joachimin kotimaasta. Viulun ja sellon yhteispelin voi syystäkin kuulla toverillisena kilvoitteluna, jossa kumpikaan ei vie toiselta huomiota. 

”Nyt tiedän, mitä elämästäni on viime vuosina puuttunut… Joachimin viulun ääni”, Brahms totesi kuultuaan kaksoiskonserttonsa esityksen. Muuten teos ei ollut kummoinen menestys oikein miltään kantilta; sellisti Robert Hausmannin ja Joachimin soittama kantaesitys otettiin viileästi vastaan, eikä kerran särkynyt ystävyyskään enää koskaan palannut ennalleen. 

Teosesittely on muokattu alunperin Helsingin kaupunginorkesterille tekemästäni tekstistä.

Jos artikkeli herätti tunteita, kuten iloa, katkeruutta, ihmetystä, silmitöntä raivoa tai vaikka totaalista tyhjyyttä... arvostan suuresti, että jaat sen ystävillesikin!

Kommentit

Kommentit

Leave a Reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *