Saatuaan valmiiksi jousikvinteton op. 111 G-duurissa juuri 57-vuotta täyttänyt Johannes Brahms (1833–1897) koki saavuttaneensa taiteellisen lakipisteensä ja valmistautui luopumaan urastaan nuorempien hyväksi. Rooli oloneuvoksena ei kuitenkaan kestänyt paria kuukautta kauempaa, kun eräällä festivaalilla Meiningenissa hän sattui kuulemaan Richard Mühlfeldin soittavan Carl Maria von Weberin klarinettikonserton. Siitäpä Brahms lumoutui pahanpäiväisesti. “On mahdotonta soittaa klarinettia paremmin kuin herra Mühlfeld”, hän kirjoitti Clara Schumannille ja päätti eläkepäivänsä siihen paikkaan.
Aivan kuten Joseph Joachimin viulismi ja Robert Hausmannin sellismi aikaisemmin, Richard Mühlfeldin klarinetinsoitto innoitti Brahmsin sävellystyötä miltei samaan tapaan kuin hänen täyttymystä vaille jääneet rakkaussuhteensa naisiin, eritoten Clara Schumanniin. Ilmeisesti Brahms tarvitsi feminiinisen ideaalin inspiraationsa lähteeksi. Tosiaan, Brahmsin uudesti syttyneissä silmissä klarinetti sai lähes inhimilliset kasvot ja elävän luonteen. Klarinetisti Mühlfeldiä hän hellitteli “Neiti klarinetiksi”, “rakkaaksi satakielekseen”, “Primadonnakseen” ja jopa “Neiti Mühlfeldiksi”. Onkin kiittäminen Mühlfeldiä, että Brahmsin säveltäjänuralla alkoi tuottelias ja uutta myöhäistyyliä edustanut jatkoaika, jonka hedelminä syntyivät paitsi klarinettitrio, myös klarinettikvintetto ja kaksi klarinettisonaattia – teokset, jotka läpäisevät soittimen (ja kuulijan) sielua koskettavammin kuin ehkä mitkään muut teokset sataan vuoteen sitten Mozartin Anton Stadlerille räätälöimien klarinettisävellysten.
Trio a-mollissa op. 114 (1891) on kantaesityksestään lähtien jäänyt klarinettikvinteton varjoon. Kenties teoksen intiimi, melankolinen ja syksyiseksi kuvailtu luonne ei salli klarinetille kaipaamaansa yksinvaltiaan asemaa, vaan sen melodiat punoutuvat erityisesti sellon kuviointiin usein tasaväkisesti, joskus jopa kuin altavastaavaksi piiloutuen. Melodisen vastuunkantajan sijaan klarinetti häilyy vaivihkaiseksi kolmikon kannattelijaksi. Brahmsin ystävä Eusebius Mandyczewski kuvaili kappaleen luonnetta “aivan kuin soittimet olisivat rakastuneita toisiinsa.”
Vaikka Brahms laatikin trionsa Mühlfeldin suvereniteetin innostamana, hän onnistui välttämään kaikkia ulkokultaisia taiturielementtejä, ja ainoastaan teoksen mustalaistyylistä finaalia voi kutsua virtuoosiseksi sanan perinteisessä merkityksessä.
Teosesittely on muokattu Sinfonia Lahdelle vuonna 2018 tekemästäni tekstistä.