Johannes Brahms: sinfonia nro 3

Johannes Brahmsille (1833–1897) sinfonia edusti puhtainta musiikin muotoa, klassista kauneutta ja sävellystaiteen suurinta saavutusta. Tyylilajin maineikkain sanansaattaja oli tietenkin Brahmsin kotijumala Beethoven (1770–1827). Oli samalla siunaus ja kirous, että Brahms epätoivoisesti vertaili itseään historian suurimpaan säveltäjään. Paineet jatkaa sinfoniaperinnettä tuottamatta pettymystä uutta suurmiestä odottaneille saksalaisille olivat sietämättömät, ja musertava itsekritiikki piti hänen luovuuttaan pihdeissään. Toisaalta Brahms pystyi erottumaan aikalaisista pitämällä itsepintaisesti kiinni tyylistään. Kun Lisztin, Berliozin ja Wagnerin kaltaiset todelliset romantikot kulkivat trendien aallonharjalla, ”pikku-Beethoven” pakersi sinfonioitaan kuten vanhaan aikaan.

Romantikkojen sodaksi kutsuttu kärhämä tuntuu meidän aikanamme käsittämättömältä kiihkoilulta taidefilosofisista kysymyksistä, mutta vielä Wagnerin kuoltuakin tämän kannattajat rynnivät Brahmsin kolmannen sinfonian kantaesitykseen nujakoimaan. Brahms halusi sinfonioillaan nousta suoraan Beethovenin tyylilliseksi jälkeläiseksi välittämättä siitä, että ihanteet olivat muuttuneet vuosikymmenten mukana.

Brahmsin tukijoiden kommentit vankistivat käsitystä, että hän todella on raskaan manttelin perijä: jo ennen yhtään suurta teosta Schumann julisti uuden Beethovenin löytyneen, ensimmäinen sinfonia sai lisänimen ”Beethovenin kymmenes”, toista sinfoniaa kutsuttiin ”Pastoraaliksi” ja kolmatta sinfoniaa (1883) ”Brahmsin Eroicaksi”. Mikä kohtalo Beethoven-kompleksista kärsineelle herkkäsielulle! Eikä Eroica-vertaus muutenkaan kestä lähempää tarkastelua. Numeroinnin lisäksi kolmansilla sinfonioilla ei ole mitään yhteistä.

Kolmas sinfonia on Brahmsin neljästä sinfoniasta lyhin, muodoltaan kompaktein sekä osien ja teemojen suhteiltaan yhtenäisin teos. Vain vähän liioitellusti voisi sanoa koko sinfonian löytyvän ensimmäisen osan neljästä ensimmäisestä tahdista, jossa Brahms julistaa ensin poikamiehen mottonsa F-As-F (frei aber froh – vapaa, mutta onnellinen) ja jatkaa Schumannin Reiniläisestä sinfoniasta lainaamallaan pääteemalla. Vain muutaman tahdin alkutiivisteestä muodostuu Brahmsin mestarillisen kehittelyn taidonnäyte, puolituntinen kokonaisuus, jossa kaikki liittyy kaikkeen. Clara Schumannin sanoin: ”teos on kuin yksi sydämenlyönti”. 

Sinfonian toinen merkittävä piirre on myös mollin ja duurin tasaväkinen kamppailu koko sinfonian ajan, ja etenkin ensiosassa sävellaji häilyy kahden vaiheilla pienin liikkein. Toinen ja kolmas osa ovat lyyrisiä välisoittoja ennen kiihkeää finaalia, jota tutkija Donald Toveyn mukaan ”tulee analysoida joko todella tarkasti tai ei ollenkaan”. Tarkkakorvaiset voivat kuulla finaalissa Beethovenin kuuluisimman teeman, Kohtalonteeman kaikuja. Jokainen sinfonian osista loppuu hiljaa hiipuen. Mielenkiintoinen ratkaisu, jota kukaan ennen Brahmsia tuskin oli kokeillut. Ei edes Beethoven.

Teosesittely on muokattu alunperin Helsingin kaupunginorkesterille tekemästäni tekstistä.

Jos artikkeli herätti tunteita, kuten iloa, katkeruutta, ihmetystä, silmitöntä raivoa tai vaikka totaalista tyhjyyttä... arvostan suuresti, että jaat sen ystävillesikin!

Kommentit

Kommentit

Leave a Reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *