Ludwig van Beethovenin vauhdikkaasti edennyt ura vapaana taiteilijana oli alkanut tuottaa taloudellista varmuutta aikana, jolloin vain ani harva taiteilija selviytyi hovien ulkopuolella. Tultaessa 1800-luvulle Beethovenin maine pianistina oli jo legendaarinen ja hänen sävellyksensäkin herättivät suurta kiinnostusta, mutta tragedian kolkutus kuului jo ovella, epäilyttävän vaimeasti. Orastava kuurous teki nimittäin nopeaa tuhoaan, ja tämän salaisuuden kätkeminen lähipiiriltä ja kollegoilta syövytti Beethovenin mielenterveyttä. Muutenkin epämiellyttäväksi tiedetty säveltäjä muuttui yhä kiukkuisemmaksi ja arvaamattomammaksi, hän äyski liian vaimeasti puhuville ystävilleen ja tarttui tuon tuosta pulloon lieventääkseen masennustaan.
Beethoven vaipui aallonpohjaan vuonna 1802 matkustettuaan Heiligenstadtiin säveltämään toista sinfoniaansa. Luonnostellessaan sinfoniaa hän kirjoitti kuuluisan itsemurhaviestinsä ja tunnusti kuuloaistinsa katoavan parantumattomasti. Säveltäminen saati eläminen tuntui turhalta, vain taide oli pidättänyt häntä tähän asti henkensä riistämiseltä, hän kirjoitti.
Sitten tapahtui jotain, mikä on jäänyt mysteeriksi.
Beethoven toipui takaisin elämään, piristyi jopa, sävelsi aloittamansa sinfonian valmiiksi ja myös johti sen itse jättikonsertissa huhtikuussa 1803 yhdessä kolmannen pianokonserton, Kristus Öljymäellä -oratorion ja ensimmäisen sinfonian kanssa. Kuilun partaalta noustuaan hän työskenteli kymmenen vuoden ajan ennätyksellisen tuotteliaasti ilman tietoakaan itsetuhosta. Ärjy luonne ei häntä toki jättänyt ja kuulo jatkoi heikentymistään.
Toinen sinfonia tasapainoilee Beethovenin varhaisen ja keskikauden tyylien välissä. Läsnä ovat ne dramaattiset, äkkijyrkät elementit, joista Beethoven myöhemmin tunnettiin, mutta klassinen linjakkuus ja esimerkiksi Mozartin Prahalaisen sinfonian (1786) vaikutteet kuuluvat vielä selvästi. Romantiikka teki tuloaan: ensimmäisen osan Adagio molto -johdantoon on istutettu vasta yli 20 vuotta myöhemmin seuranneen yhdeksännen sinfonian siemen. Myös Allegro con brion teemojen kehittelyssä ja codan kromaattisissa loppuharhautuksissa kuuluuvat kypsän Beethovenin tunnusmerkit. Lyyrinen Larghetto katsoo taas selvästi menneeseen, kun taas Scherzo riepottelee kolmen sävelen figuuria ympäri orkesteria Beethovenille tyypillisen vitsikkäästi ja vilauttaa jälleen maistiaisia yhdeksännestä sinfoniasta.
Itsetuhoisen miehen tuotteeksi finaali on ällistyttävän reipas. Se on jopa niin ronski, että aikalaisyleisön ei suinkaan kuunnellut sitä hyvällä. Päin vastoin: sinfonian kantaesityksessä kuultu, astetta kesympi ensimmäinen sinfonia sai sitä paljon suuremman huomion.
Teosesittely on muokattu alunperin Helsingin kaupunginorkesterille tekemästäni tekstistä.