George Enescu: sinfonia nro 3

George Enescu: Sinfonia nro 3

Pedagogi, viulisti, kapellimestari ja säveltäjä. Siinä järjestyksessä on opittu tuntemaan George Enescun (1881–1955) asema länsimaisen musiikin kaanonissa. Tietenkin hän oli ennen kaikkea loistava säveltäjä, diktaattori Ceausescun pitäessä kansallisaarteistaan kynsin hampain kiinni, länsimaihin hänen taiteensa ei helpolla levinnyt. Uransa alkuaikoina, ennen Ceasescun aikaa, Enescu esiintyi Euroopan metropoleissa kumppaneinaan sellisti Pablo Casals ja pianisti Alfredo Casella. Myöhemmin Enescun opeista nauttivat mm. viulistit Yehudi Menuhin, Christian Ferras ja Ida Haendel. Loisteliaan kapellimestariuran kohokohtiin kuuluivat vierailut Philadelphian orkesterissa, Bostonin sinfoniaorkesterissa ja New Yorkin filharmonikoissa 1920–30-luvuilla. 

Romaniassa juhlittu kansallissankari kuoli pariisilaistuneena, köyhänä, halvaantuneena ja synnyinmaansa ulkopuolella melko lailla unohdettuna suuruutena.Vasta Ceausescun vallan romahdettua on tietoisuus Enescun taidoista myös säveltäjänä laajentunut ansaitsemaansa mittakaavaan yli folklorehenkisten Romanialaisten rapsodioiden (1902), jotka eivät tee täyttä oikeutta mm. kolmen sinfonian ja suuren Oedipe-oopperan (1931) luoneelle kosmopoliittisäveltäjälle.  

Kolmas sinfonia (1916–1918) valmistui ensimmäisen maailmansodan verisimmillä loppumetreillä ja sodan juuri päätyttyä. Ankarista pula-ajoista huolimatta Enescu paisutti orkesterinsa megalomaanisiin mittoihin melkein kaksinkertaistamalla soitinryhmät. Lisäksi hän kirjoitti osuuden kuorolle, joka laulaa sanattomasti. Kohtuullisuuden nimissä (ja koska harva orkesterilava on kylliksi iso) teosta esitetään nykyisin usein vain vähän vahvistetulla orkesterilla sointitehojen vaikuttavuuden yhtään siitä kärsimättä.

Enescu ei laatinut sinfonialla ulkomusiikillista ohjelmaa. Silti kekseliäimmät kriitikot ovat tarinoineet kolmiosaisen sinfonian rinnalle dantelaista matkaa maan päältä helvetin kautta taivaaseen. Mielikuvituksen laukka värikkäiden jaksojen ja sinfonian valmistumisajankohdan virittäminä valkenee kyllä teoksen voimakkaita jaksoja kuunnellessa: Ensimmäisessä osassa voi aivan hyvin kuvitella yksilön kamppailua ristiriitojen paineessa. Ehkä musiikki kuvailee jännitteiden ratkaisemattomaan tuskaan päättyvää rimpuilua, joka lunastetaan vasta auvoisessa viimeisessä osassa. Hidasta osaa ei ole, siirrytään suoraan scherzoon, tai Manalaan; Vivace, ma non troppossa scherzomainen vitsailu on silti vähissä. Musiikki ryhdistyy tuon tuosta marssiin ja laveiden kauhukuvien vyöryksi kuin tehostaakseen ensiosan ilmaan jättämää kysymysmerkkiä. Lunastus, jos niin haluaa kuulla, seuraa viimeisessä osassa Lento ma non troppo. Sanattoman kuoron ja urkujen luomassa autuudessa Enescu tarjoaa vähintäänkin mahdollisuuden vastauksiin, jos ei niitä aivan suoraan annakaan.

Teosesittely on muokattu alunperin Helsingin kaupunginorkesterille kirjoittamastani tekstistä.

En saa näiden tekstien julkaisemisesta rahaa, mutta näkyvyyttä kylläkin. Jos siis artikkeli herätti tunteita, kuten iloa, katkeruutta, ihmetystä, silmitöntä raivoa tai vaikka totaalista tyhjyyttä... arvostan suuresti, että jaat sen ystävillesikin. Jaettu tunne on kaksinkertainen tunne, ja minä saan näkyvyyttä ainakin tuplasti!

Kommentit

Kommentit

Leave a Reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *