George Enescu: Sinfonia nro 3
Romanian historian kuuluisin muusikko George Enescu (1881–1955) on vasta viimeisen 30 vuoden aikana vakiintunut osaksi länsimaisen musiikin kaanonia myös sävellyksillään. Tätä ennen hänet tunnettiin ennen kaikkea viulistina ja aikansa parhaimpiin kuuluneena pedagonina. Enescun mankelista valmistuivat esimerkiksi Yehudi Menuhin, Christian Ferras ja Ida Haendel.
Uransa alkuaikoina Enescu esiintyi Euroopan metropoleissa viulistina kumppaneinaan sellisti Pablo Casals ja pianistisäveltäjä Alfredo Casella, ja loisteliaan kapellimestariuran kohokohtiin kuuluivat Philadelphian orkesteri, Bostonin sinfoniaorkesteri ja New Yorkin filharmonikot 1920–30-luvuilla, mutta Enescun tähti laski nopeasti toisen maailmansodan jälkeen. Enescu kuoli pariisilaistuneena, köyhänä, halvaantuneena ja kaikkialla muualla kuin Romaniassa unohdettuna ex-suuruutena.
Enescu ehti maata haudassa yli 30 vuotta ennen kuin hänen musiikkinsa levisi rautesiripun tälle puolelle. Tätä ennen Enescun maine perustui lähinnä folklorehenkisille Romanialaisille rapsodioille (1902), jotka olivat päässeet Romanian diktaattorin Ceausescun seulasta länsivaltoihin. Vasta diktaattorin kuoltua maan kansallisaarteet pääsivät vapaasti rajan yli, ja nykyään Enescun kolme viulusonaattia, Oedipe-ooppera, kolme sinfoniaa sekä valmistujaisteoksenaan säveltämänsä jousioktetto soivat säännöllisesti ympäri maailman konserttisaleja.
Kolmatta sinfoniaa Enescu alkoi säveltää (1916–1918) pian sen jälkeen, kun Romania liittyi ensimmäiseen maailmansotaan. Toinen ja kolmas osa syntyivät sodan verisimmillä loppumetreillä ja sodan juuri päätyttyä. Sinfonia oli omana aikanaan ennennäkemättömän suurellinen, mahtipontinen ja pula-ajoista piittaamaton mammuttiteos, jonka esittämistä varten orkesterin piti paisua lähes kaksinkertaiseksi. Kaiken huippuna Enescu kirjoitti aivan sinfonian loppuun osuuden sekakuorolle, joka ei edes laula sanoja vaan hyrisee soittimen lailla. Tämä teki silloin ja tekee edelleen teoksen esittämisestä lähes mahdottoman paitsi taloudellisesti myös käytännöllisesti: näin kookkaat orkesterilavat ovat maailmallakin sen verran harvassa, että kohtuullisuuden nimissä sinfoniaa esitetään nykyisin vain vähän vahvistetulla orkesterilla.
Sinfonialla ei ole varsinaista ohjelmaa, eikä Enescu itse vihjannut sanallakaan, että sinfonia kertoisi mistään musiikin ulkopuolisesta tunnelmasta, tarinasta tai tapahtumasta. Tästä huolimatta siihen on koetettu sovittaa dantelaista tarinaa helvetistä pelastukseen, sodasta rauhaan, mikä on totta kai täysin luonnollinen reaktio välittömästi maailmansodan jälkeen. Sinfonian ensimmäinen osa Moderato, un poco maestoso voi siis aivan hyvin olla kertomus yksilön kamppailusta ristiriitojen paineessa, se voi olla ratkaisemattomaan tuskaan päättyvää rimpuilua, kiirastulen lieskoja, jossa kadotetut sielut vaikeroivat ikuisessa tuskassa.
Toinen osa Vivace, ma non troppo on sinfonian scherzo – tai dantelainen manala. Musiikki ryhdistyy tuon tuosta marssiin ja laveiden kauhukuvien vyöryyn kuin tehostaakseen ensiosan jättämää kysymysmerkkiä. Sovitus, pelastus tai Paratiisi – jos niin haluaa kuulla – seuraa viimeisessä osassa Lento ma non troppo. Sanattoman kuoron ja urkujen luomassa autuudessa vellova päätös tarjoaa vähintäänkin mahdollisuuden saada vastauksia, vaikka Enescu ei niitä aivan suoraan annakaan.
Teosesittely on muokattu alunperin Helsingin kaupunginorkesterille kirjoittamastani tekstistä.