Georges Bizet (1838–1875) oli oikea ihmelapsi, yksi historian ihmeellisimmistä. Jo ennen kymmenettä ikävuottaan hänet päästettiin Pariisin konservatorioon erikoisjärjestelyllä ikärajoista piittaamatta, hän voitti kilpailuja ja pääsi opettajien suosioon pianistin- ja säveltäjäntaidoillaan. Kehitys oli nopeaa: Rooman palkinnon hän voitti vuonna 1857, mutta varmasti ja tasaisesti kehittynyt lahjakkuus saavutti lakipisteensä jo vuonna 1875 sävellettyään maailman suosituimmaksi oopperaksi muodostuneen Carmenin. Sitten hän kuoli suosionsa huipulla 36-vuotiaana, vain kolme kuukautta Carmenin ensi-illan jälkeen .
Sinfonia C-duurissa (1855) on 17-vuotiaan säveltäjän nuoruudentyöksi harvinaisen kypsä ja hiottu. Noina aikoina Bizet teki opettajansa Charles Gounod’n teoksista sovituksia kahdelle pianolle taskurahan toivossa, ja on ilmeistä, että Gounod’n sinfonia D-duurissa toimi Bizet’lle kannustimena oman sinfoniansa valmistumisessa.
Bizet’n elinaikana sinfoniaa ei silti esitetty lainkaan. Itse asiassa se löytyi arkistojen uumenista vasta vuonna 1933. Miksi merkittävän säveltäjän sinfonia oli kadonnut? Syyksi on arveltu, että Bizet hautasi teoksen omakätisesti unohduksiin täysin tietoisena sen huonoista menestymismahdollisuuksista. Todennäköisesti hän myös halusi peittää teoksen ilmiselvät yhtäläisyydet Gounod’n sinfoniaan. Tuskin hän edes tarkoitti sitä esitettäväksi, olihan kyseessä ”vain” hänen oppilastyönsä. Teoksen kantaesitys kuultiin vuonna 1935, ja vastaanotto oli totta kai innostunut. Sinfonia on siitä lähtien pysynyt konserttiohjelmien ringissä ‒ kaukana ulkokehällä mutta kuitenkin.
Vaikka teos on ammattimainen sävellys, mitenkään omaperäinen se ei ole. Bizet’ä voi hyvin syyttää opettajansa huolellisesta imitoinnista, mutta kuten Brahms, Schubert ja monet muut edeltäjilleen velalliset sinfonikot, myös hän vie työnsä imartelua ja kopiointia pidemmälle. Tarkkakorvainen voi kuulla siellä täällä aiheita, jotka myöhemmin kristallisoituivat Carmenissa.
Ensimmäinen osa Allegro vivo perustuu kuin oppikirjasta kopioituun sonaattimuotoon: Räväkkä johdanto viettää ensin pääteemaan ja siitä aina perusteellisesti jauhavilla sekvensseillä kohti uusia teemoja ja sävellajeja. Toisessa osassa Andante – Adagio kuuluu Bizet’n laulavaa kromatiikkaa, jossa on ripaus välimerellistä viettelyä. Scherzo käy keskijaksossaan hillittyä maalaistanssia ja finaalissa riemu kuulostaa melkein kuin matadorien marssilta.
Teosesittely on muokattu alunperin Helsingin kaupunginorkesterille kirjoittamastani tekstistä.