Sergei Prokofjev: sinfonia nro 5

Sergei Prokofjevin seitsemästä sinfoniasta voi viidettä (1944) pitää koko sarjan kulminaatiopisteenä, suorastaan huipentumana. Siinä hän löytää sinfonisen tyylinsä rajat, joita ei enää tarvinnut saati voinut venyttää, vaikka hän tekikin vielä kaksi sinfoniaa. Prokofjevin sinfoniat kattavat melkoisen tyylipaletin: Ensimmäinen sinfonia “Klassinen” (1917) oli nuoren miehen kevytsarjalainen aikakauspastissi, joka parodioi menneitä ihanteita nykyaikaisin konstein. Toiseen (1925) hän liitti vaikutteita uudesta länsimaisesta harmoniakäsityksestä, jonka hän vei äärimmilleen. Kolmas (1928) ja neljäs (1929/1947) perustuivat näyttämölle tarkoitettujen teostensa kierrätettyihin materiaaleihin.

Viidennessä sinfoniassa Prokofjev sulkee ympyrän. Hän oli palannut Neuvostoliittoon paluumuuttajana vuonna 1936, ja viimeistään silloin omaksunut Stalinin suosiman estetiikan, joka oli mahdollisimman kaukana eurooppalaisesta modernismista. Prokofjevin musiikki noudatti tuohon aikaan hänen perusteellisesti omaksumaansa ideologiaa niin tyyliltään kuin hengeltään. 

Patrioottiset marssiteokset, uusromanttiseksi taantunut harmoniakäsitys ja voitokkaiden sota-aikojen paatoksellisuus oli tullut jäädäkseen Prokofjevin musiikkiin. Viides sinfonia on siitä malliesimerkki: ”Ajattelen sen teoksena, joka palvoo ihmissielua”, Prokofjev sanoi. “Halusin laulaa vapaan ja onnellisen ihmisen ylistystä ‒ hänen voimilleen, jalomielisyydelleen ja sielunsa puhtaudelle. En voi sanoa valinneeni teemaa; sisäsyntyisenä sen piti vain ilmaista itsensä”. 

Yksikään taiteilija ei noudata ylhäältä saneltuja ohjeita mielellään. Ei myöskään Prokofjev, mutta toisin kuin vaikkapa Šostakovitš, hänen musiikkinsa oli muuttunut Neuvostoliiton suosimaan suuntaan jo ennen hänen paluutaan. Kukaan ei voi varmuudella sanoa, etteikö Prokofjev olisi vilpittömästi ajatellut sinfoniaansa neuvostoihmisen ylistykseksi. Toisaalta hän vihasi Stalinia ja kaikkea hänen edustamaansa, mikä asettaa moiset lausunnot kyseenalaiseksi. 

Kaikesta huolimatta sinfonian optimistisuudessa on helppo kuulla joukkuehenkistä heroismia. Siinä on jotain hyvin beethovenilaista. Prokofjevin sankarit tosin ovat paljon isänmaallisempia kuin Beethovenin, Mahlerin tai edes Šostakovitšin yksin kohtaloaan uhmanneet hurjapäät. 

Ylväässä ensiosassa Andante kuullaan kaukaisuudesta kaikuvia vaskisignaaleja. Niillä Prokofjev luo uhkaavia pohjavireitä jousimelodioiden väliin. Kaksi keskiosaa perustuvat luonnoksiin, joita Prokofjev ei koskaan käyttänyt alkuperäiseen tarkoitukseensa: Romeo ja Julia -balettiin kaavailtu Allegro moderato vaikuttaa ensin huolettomasti käyvältä muunnelmasarjalta, kunnes sävy muuttuu uhkaavaksi. Kolmannen osan Adagio piti alunperin tulla Patarouva-elokuvaan, joka jäi toteutumatta. Tässä Prokofjev esittelee kauniisti punoutuvia hyvän olon tunteita. Finaali alkaa kysymys-vastaus-leikkinä, josta sukeutuu alati kiihtyvä rymistely.

Prokofjevin viides sinfonia oli aikansa merkkitapaus. Kantaesitykseen olivat saapuneet kaikki Moskovan silmää tekevät. Prokofjev itse johti orkesteria konservatorion salissa samaan aikaan kun tykkituli kaikui kaduilla. Esitys oli suurmenestys. Alle vuoden päästä sinfonia esitettiin Bostonissa ja säveltäjän kasvot koristivat jopa yhdysvaltalaisen Time-lehden kantta. Tosiaan, viides oli silloin ja on yhä Prokofjevin onnistunein sinfonia.

Teosesittely on muokattu alunperin Helsingin kaupunginorkesterille kirjoittamastani tekstistä.

Jos artikkeli herätti tunteita, kuten iloa, katkeruutta, ihmetystä, silmitöntä raivoa tai vaikka totaalista tyhjyyttä... arvostan suuresti, että jaat sen ystävillesikin!

Kommentit

Kommentit

Leave a Reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *