Gerard Grisey: Les espaces acoustiques

Ranskalaisen Gérard Griseyn (1946–1998) tunnetuimmat sävellykset voi liiallisen yksinkertaistamisen riskilläkin tiivistää yhteen hänen lausahdukseensa: “Olemme muusikoita. Siksi esikuvamme on ääni eikä kirjallisuus, ääni eikä matematiikka, ääni eikä teatteri, ei kuvataiteet, kvanttifysiikka, geologia, astrologia eikä akupunktio”. Grisey halusi korostaa musiikin itsenäisyyttä ja omavaltaisuutta maailman ilmiöiden joukossa. ”Musiikkia tehdään äänillä, ei nuoteilla”. Tämän teesinsä Grisey havainnollistaa tyhjentävästi teoksessaan Les espaces acoutiques (1974–1985), eli Akustisia tiloja.

Teoksen ja koko spektrimusiikin idea perustuu fysikaaliselle ilmiölle, että kuullessamme yhden sävelen (esimerkiksi oboen antaman viritysäänen A melkein jokaisen konsertin aluksi), korviimme kantautuu oikeastaan kymmeniä osasäveliä samanaikaisesti. Kaikista näistä osasävelistä yksi sävel, pääsävel, vain kuuluu sillä kertaa muita voimakkaimmin, koska se toistuu sarjassa useimmin. 

Toisin sanoen jokaista säveltä voidaan tarkastella ikään kuin mikroskoopin läpi huomataksemme sen koostuvan atomitason osasista. Tätä sanotaan toisinaan vähän virheellisesti yläsävelsarjaksi, toisinaan spektriksi. Yläsävelten ja osasävelten ero on hiuksenhieno: osasäveliin kuuluu myös perussävel, kun taas yläsäveliin kuuluvat vain perussävelen lisäksi syttyvät äänet. Tällä tiedolla voi saada akateemisia lisäpisteitä semanttisessa kädenväännössä! Oli miten oli, jokaisella sävelellä on oma värinsä ja spektrinsä, teoriassa ääretön osasävelten sarja, joka rakentuu perussävelestä ja sen päälle pinoutuvasta äänipatsaasta. Korva luulee kuulevansa vain yhden sävelen, mutta ilman sen lisäksi syttyviä osasäveliä sekään ei soisi niin, kuten sen kuulemme. 

Tältä näyttää suuren C:n yläsävelsarjan alku. Laitimmaisena vasemmalla perussävel, jonka soidessa syttyvät myös muut sävelet. Violetilla merkittynä on sarjassa tiuhaan toistuvat C-sävelet, joiden vuoksi tunnistamme sävelen yhdeksi ainoaksi ääneksi.

Vaikka Grisey ennen kuolemaansa pyrki eroon kaikista ismeistä ja leimoista, häntä pidetään yhdessä Tristan Murail’n kanssa osasävelten ilmiölle perustuvan spektrimusiikin isänä, eikä vähiten pääteoksensa Les espaces acoustiques ansiosta. 

Teos valmistui 11 vuoden aikana erillisinä ja itsenäisinä osina, joita useimmiten esitetäänkin ominaan. Yhteen niputettuna ne luovat itseään täydentävän jatkumon osiensa summaakin suurempana. Itse asiassa Les Espaces acoustiques kasvaa kohti loppuaan; jokaisessa osassa on edellistä isompi soittajisto. Se alkaa yksinäisen alttoviulusta soololla ja päättyy täyden sinfoniaorkesterin tehoon.

Nykymusiikin merkkiteokseksi Les espaces acoustiques on yllättävän harvoin kuultu konsertissa kokonaisena. Se esittiin ensimmäistä kertaa Suomessa kokonaisena Musica Nova Helsinki -festivaalilla vuonna 2016. Helsingin kaupunginorkesteria johti Pierre-André Valade. Alttoviulusoolon soitti Atte Kilpeläinen.

Prologue, musiikkikirjallisuudessa harvinaislaatuinen alttoviulusoolo ja kuuluisa koetinkivi parhaillekin soittajille, esittelee tulevaa materiaalia äänten vähittäin irrottautuessa alkuperäisestä spektristään. Sen lähtökohtana on vain yksi pieni ele, sydämentykytys ja sen kaiku. Ne luovat yksinkertaisella idulla syntypisteen akustiselle maailmalle ja koko teoksen 100-minuuttiselle kiertomatkalle. 

Seitsemälle soittajalle kirjoitettu Périodes perustuu kolmeen vaiheeseen hengityksen tavoin. Kuulemme laajentumisen, supistumisen, levähdyksen. Grisey sanoi kokevansa tämän pikemmin sumuisena ja vapaasti käyvänä kuin alati säntillisesti toistuvana tapahtumaketjuna. 

Partiels (16–18 soittajaa) on Griseyn soitetuin ja tutkituin teos. Se on yleisavain paitsi spektrimusiikin myös Les espaces acoustiquesin maailmaan. Myös siinä on kyse sekä äänen että ihmisen fysiologiasta. Jälleen kuulemme sisäänhengityksen, uloshengityksen ja levähdyksen. Ne toimivat viitteellisenä vertauksena osasävelten syttymiselle hyvin matalan e-sävelen päälle. Osa on hyvin raskas sekä esittää että kuunnella, mutta lopussa odottava palkinto on sitäkin suurempi.

Neljäs osa, Modulations (33 soittajaa), esittelee nimensä mukaisesti jatkuvan muutoksen tilan, joka perustuu jälleen matalan e:n yläsävelille, sen eri vaiheille ja akustisille ilmiöille. Grisey pyrkii esittämään aikaa enemmän psykologisena kokemuksena kuin mitattavana ilmiönä. 

Transitoires (koko orkesteri) nostaa esille jo aikaisemmissa osissa piilotettuina esiintyviä elementtejä, mutta nyt täydellä teholla: kuultava spektri on kasvanut 55 yläsäveleen, jotka valtaavat koko akustisen tilan limittyen ja risteillen päällekkäin. 

Kuudes ja viimeinen osa on Epilogue. Teos, jonka lähtökohta perustuu mikrotason havaintoihin, on kasvanut makrotason päätökseen. Grisey on sanonut, että vaikka muuten jokaisen teoksen osan voi soittaa irrallisena toisistaan, Epilogue kuuluu vain kokonaisuuden päätökseksi. Jo Prologissa esitelty materiaali tekee paluun täydessä ilmiasussaan aloittaen purkamalla hartaasti rakennettua yläsävelikköä päättyen yksinäisen alttoviulun sointiin, joka herättää käyrätorvikvartetin ja isorummun henkiin miltei väkivaltaiseksi yltyvään loppunäytökseen. 

Teosesittely on muokattu alunperin Helsingin kaupunginorkesterille tekemästäni tekstistä.

En saa näiden tekstien julkaisemisesta rahaa, mutta näkyvyyttä kylläkin. Jos siis artikkeli herätti tunteita, kuten iloa, katkeruutta, ihmetystä, silmitöntä raivoa tai vaikka totaalista tyhjyyttä... arvostan suuresti, että jaat sen ystävillesikin. Jaettu tunne on kaksinkertainen tunne, ja minä saan näkyvyyttä ainakin tuplasti!

Kommentit

Kommentit

Leave a Reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *