Dmitri Šostakovitš: sinfonia nro 12, “Vuosi 1917”

Dmitri Šostakovitš (1906–1975), kuten kaikki neuvostokoneiston väijymät taiteilijat, joutui suostumaan tarjouksiin, joista ei voinut kieltäytyä. Kaikki valtiomahdit sanomalehdistöä myöten olivat ajaneet häntä ahtaalle pitkin vuosikymmeniä: Pultti-baletti oli vedetty heti kantaesityksen jälkeen pois ja Lady Macbeth -ooppera oli teilattu surkeaksi siitä huolimatta, että se oli yksi kaikkien aikojen kehutuin veneläisooppera yli kahden vuoden ajan. Heti oopperan jälkeen myös Kirkas puro -baletti nostettiin esimerkiksi rappiollisesta musiikista, ja kaiken tämän julkisen lokamyrskyn aikana syntynyttä neljättä sinfoniaa ei lopulta päästetty julkisuuteen yli 20 vuoteen.

Sensuroituun neljänteen sinfoniaan päättynyt vuosi 1936 merkitsi täydellistä käännekohtaa Šostakovitšin uralla. Siihen asti hän oli luullut pystyvänsä tekemään melkein mitä huvittaa, mutta kolme sensuroitua teosta saman vuoden aikana nosti hänetkin varpailleen. Vaikka Šostakovitš joutui toistuvasti mielivaltaisten pakotteiden alle, hän sai aina mahdollisuuden hyvittää virheensä tekemällä seuraavasta teoksestaan varmasti kelpo musiikkia.

Vuoden 1937 lopulla valmistuneessa viidennessä sinfoniassa hän palasi ainakin näennäisesti ruotuun säveltämällä julkiseksi anteeksipyynnöksi tulkitun teoksen, jossa hän muka myönsi virheensä säveltämällä neuvostokansan mahtia kuvaavaa musiikkia. Myöhemmin hän selitti viidettä sinfoniaansa “riemuksi ruoskan alla”, mutta kukaan ei tiedä mikä on lopullinen totuus. Neuvostoliitossa sanoilla ei ollut sellaista valtaa, etteikö kaikkia ja kaikkea voitu vääristellä kulloisenkin tarpeen mukaan. 

Jokainen tuona aikana valmistunut teos joutui Stalinin syyniin siltä varalta, että niihin olisi sävelletty eurooppalaistyylistä modernismia, toisin sanottuna formalismia, joka ruokkisi kansalaistottelemattomuutta tai isäntäluokan pilkkaa. Šostakovitsin käsissä oli erityisen tiukat siteet. Hän oli erityisen merkitty mies, koska hän oli niin kuuluisa – seikka, joka paitsi asetti hänelle hirveät paineet myös piti hänet hengissä. Stalin ei halunnut menettää musiikin näkyvintä hahmoa, jota hän saattoi käyttää propagandatarkoituksiin.

Šostakovitš alkoi viljellä musiikissaan entistä kansallismielisempiä aiheita ja sekä harmoniat että melodiat muuttuivat Stalinin vaatimukset täyttäviksi, helppotajuisiksi ja tavallisen ihmisen ymmärrettäviksi. Šostakovitšin sinfonioista voisi hyvin saada käsityksen patrioottisesesta miehestä, joka sydänverellään kirjoittamillan nuoteilla nostattaa neuvostokansan henkeä ulkovaltojen vihamielisissä puristuksissa. Sinfonioista kuudes, seitsemäs ja kahdeksas olivat niin sanottuja sotasinfonioita, joiden militaristinen aura valutti rasvaa ideologian rattaisiin. Lisäksi 11. sinfonia, lisänimeltään 1905, juhlisti myöhemmin vallankumoukseen johtanutta kansannousua. Šostakovitšin sinfoniat olivat musiikillinen vastine sosialistiselle realismille iskulauseineen ja idealisoituine kiiltokuvakansalaisineen, joiden kestohymy ei hyydy edes ympäripyöreitä päiviä paiskiessa.

Vaikka Stalinin kuristusote kirposi Šostakovitšista hänen kuoltuaan vuonna 1953, säveltaiteen täydellistä vapautumista saatiin odottaa vuosikymmeniä. Vielä vuonna 1960 Šostakovitš todennäköisesti jopa pakotettiin ottamaan vastaan kommunistisen puolueen jäsenyys vahvistaakseen kannattavansa ideologiaa koko ruumillaan, ei vain taiteellaan. Seuraavana vuonna syntyi 12. sinfonia. Vaikka Šostakovitš kirjoitti teoksen nuotit omin käsin, hänellä tuskin oli vieläkään täysin lopullista sananvaltaa teoksen tyylilajiin tai ulkomusiikillisiin merkityksiin. Jos ei konkreettinen uhkailu niin ainakin itsesensuuri piti huolen halutusta lopputuloksesta.

Jälleen on todettava, että mitään Šostakovitšista sanottua tai hänen kertomaansa ei voi varmuudella pitää totena. On silti täysin mahdollista, että Šostakovitš oli jo vuosia ennen 12. sinfoniaa suunnitellut säveltävänsä ohjelmallisen Lenin-oratorion, Lenin-kantaatin tai Lenin-sinfonian täydestä tahdostaan. Jossain vaiheessa hän oli kuitenkin tullut toisiin aatoksiin, ja yksilöllisen sankarikuvauksen sijaan hän päätyi säveltämään teoksen, joka kertoisi Leninin saavutusten sijaan yhteisöllisistä ponnisteluista. Sinfonia nro 12, lisänimeltään Vuosi 1917 kuvaa kyllä vallankumousjohtajan taivalta vaikeuksista voittoon, mutta kansalaisten osallisuus tapahtumiin ja koko ajanjakson traagisuus on sittenkin teoksen valtaapitävä mielentila. Teos on kaikesta huolimatta omistettu Leninille.

Sen sijaan, että Šostakovitš ylistäisi varauksettomasti vallankumousta ja sen seurauksia, teoksen tunnelma on synkkä ja painostava, suorastaan pessimistinen. Lisäksi Šostakovitš lainaa musiikissaan tuttuja lauluja, joiden tulkitseminen joko puolesta tai vastaan on täysin näkökulmasta kiinni. 

Osien alaotsikot viittaavat vallankumouksen käännekohtiin. Ensimmäisessa osassa Petrograd vallankumouksen aikaan kuullaan lainauksia laulusta Hävetkää tyrannit sekä Varsovan marssista. Toisessa osassa ollaan Leninin piilopaikassa Razlivissa. Lainauksena kuullaan Surumarssi vallankumouksen uhreille, joka perustuu Šostakovitšin nuoruudenteokseen ja hänen vallankumouksen aikaan lapsena näkemiinsä murhiin kotikadullaan. Kolmas osa, Panssarilaiva Auroran mukaan nimetty scherzo vie kuulijat keskelle Talvipalatsin valtausta. Finaali, nimeltään Ihmiskunnan aamunkoitto herättää kansalaiset vallankumouksen jälkeiseen aikaan, jossa ennen niin murheelliset surumarssitkin reipastuvat riemukkaiksi ralleiksi. Se, jos mikä on šostakovitšilaista sarkasmia, ja herättää taas enemmän kysymyksiä kuin antaa niihin vastauksia. 

Teosesittely on muokattu alunperin Helsingin kaupunginorkesterille tekemästäni tekstistä.

En saa näiden tekstien julkaisemisesta rahaa, mutta näkyvyyttä kylläkin. Jos siis artikkeli herätti tunteita, kuten iloa, katkeruutta, ihmetystä, silmitöntä raivoa tai vaikka totaalista tyhjyyttä... arvostan suuresti, että jaat sen ystävillesikin. Jaettu tunne on kaksinkertainen tunne, ja minä saan näkyvyyttä ainakin tuplasti!

Kommentit

Kommentit

Leave a Reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *