Samaan aikaan, kun ooppera Karmeliittain tarinoita täytti saleja ympäri Eurooppaa, Francis Poulenc (1899–1963) tarttui jälleen naiseutta käsittelevään tekstiin.
Jean Cocteaun näytelmä La Voix Humaine – Ihmisen ääni (1930) kertoo tarinan jätetyn naisen tuskasta, itsetuhoisuudesta ja lääkeriippuvuudesta. Aihe tuli poikkeuksellisen lähelle Poulencin omaa elämää. Tuohon aikaan hän kärsi vakavasta masennuksesta ja pystyi työskentelemään vain pillereiden suomen turrutuksen alaisena. Samaan aikaan myös hänen hyvä ystävänsä, sopraano Denise Duval oli käymässä läpi samankaltaista raskasta eroa kuin näytelmän päähenkilö. Poulenc pystyi siis lataamaan monologioopperaansa kaiken psykologisen osaamisensa omakohtaisella varmuudella vailla minkäänlaista teeskentelyä. Poulencin musiikki ja Cocteaun teksti tekevät saumatonta yhteistyötä – musiikki on katkelmallista ja vain harvoin niin melodista, että laulaja pääsisi käyttämään äänivarojaan koulutetun oopperatykin lailla. Teksti on niin paniikinomaista ja hätääntynyttä, että sen tulkitseminen polveilevina aarioina olisikin groteskia.
Tarina tapahtuu naisen kotona, joko olohuoneessa tai makuuhuoneessa ohjauksesta riippuen. Hän odottaa puhelua rakastajaltaan, jonka hän epäilee jo löytäneen uuden naisen ja soittavan vain ilmoittaakseen jättävänsä hänet. Vaikka nainen tietää suhteen olevan auttamatta ohi, ja että jokainen puhelimen pirahdus voi olla viimeinen, hän kamppailee pysyäkseen vahvana (ex-)rakastajansa edessä. Surkeasti päättyvää suhdetta ja pariskunnan kommunikointivaikeuksia korostaa surkea puhelinyhteys, joka paitsi helpottaa myös pitkittää naisen tuskaa. Ihmisen äänen teemat hämmennys, yksityisyys, kommunikointivaikeudet, epätoivo ja toisen naisen väliintulo tiivistyvät jo ensimmäisessä repliikissä: ”Haloo, haloo! Ei, rouva, linjamme menivät sekaisin. Olkaa hyvä ja menkää pois, minä olin linjalla ensin”.
Lopulta nainen ei enää jaksa esittää. Puhelu katkeaa viimeisen kerran.
Yleisö on salaisen sivustakatsojan roolissa. Me joudumme voimattomina seuraamaan naisen hitaasti luhistuvaa psyykettä ja vaipumista epätoivoon kuin tirkistelijöinä, joiden ei oikeastaan pitäisi edes tietää tällaisia yksityisasioita. Kiusallisemmaksi tapahtumien seuraamisen tekee puhelun täydellinen yksipuolisuus – emme koskaan saa tietää mikä eroon johti tai kuka tarinan mies edes on. Meille esitetään rajattu todellisuus dialogina, jonka toista osapuolta ei paljasteta.
Vaikka hylätyksi tuleminen ja eropuhelut lienevät useimmille ihmisille ikävän tuttuja tilanteita ja enemmän kuin riittävä teema oopperalle, Ihmisen ääntä voi tarkastella myös teknologian kritiikkinä. Tekstissään Cocteau pyrki tarkastelemaan ihmisten välistä kohtaamista ja kohtaamattomuutta mekaanisen laitteen välityksellä. Aito kanssakäyminen, eleillä ja ilmeillä esitetyt tunteet ja inhimillinen läheisyys on korvattu todellisuutta vääristävällä apparaatilla – ihmisen ääni muuttunut tunteettomaksi sähköksi, muovikalikan ääneksi. Cocteau myös alleviivaa puhelun privaattia luonnetta sijoittamalla tapahtumat sinne, missä ihminen on yksityisimmillään, makuuhuoneeseen, jossa nainen yöpaidassaan käy elämänsä piinallisinta puhelua. Sen ei pitäisi kuulua kenellekään muulle.
Kännykällä kuvatun kostopornon, tuoreiden synnytyskuvien, kaapattujen webbikameroiden, videoitujen itsemurhien ja paparazzien aikakautena ajatus makuuhuoneessa tapahtuvien yksityispuheluiden privaatista luonteesta tuntuu absurdilta ajatukselta. Niin ei pitäisi olla. Juuri siksi Ihmisen äänen teemat ovat yhä tärkeitä. Sosiaalisen median, keltaisiksi palleroiksi kutistuneen tunneilmaisun ja mainostajien algoritmiviidakkoihin haihtuneen yksityisyydensuojan aikana Poulencin teos on poikkeuksellisen ajankohtainen ooppera.
(Englanniksi tekstitettyä versiota ei valitettavasti voinut upottaa tähän.)
Teosesittely on muokattu alunperin Helsingin kaupunginorkesterille tekemästäni tekstistä.