Soittakaa jotain muuta kuin Paranoid!

Klassinen musiikki kaipaa kantaesityksiä ja historiaan haudattujen helmien esittelyä nyt enemmän kuin koskaan. Oletko huomannut, että aina avatessasi You Tuben näet ne samat sinulle ehdotetut videot? Muistatko kuinka viimeksikin autoplay tuputti sinulle Schubertin pianotrioa, vaikka juuri eilen kuulit sen? Elämyksemme eivät ole sattumankauppaa, vaan juuri meitä varten räätälöityä kulutusviihdettä. Luulet valitsevasi, minkälaista taidetta kulutat, mutta siinä sinä erehdyt. Sinä kuuntelet Sinun vaativaan makuusi tehtyjä soittolistoja, joiden sisältö on valikoitunut koneellisen erottelun tuloksena.

Ei siitä ole kauan, kun elämässä oli sattumia. Muistan pienenä poikana, kun vietin pitkiä iltoja katsomalla Music Televisionia ja kuuntelemalla radiota. Saatoin maata tuntikausia jännittämässä suosikkikappaleeni kuulemista, sormi nauhoitusnapilla täristen, jotta pääsisin tallentamaan biisin ikiajoiksi kasettikokoelmiini. Vaikka oman lempparinsa kuullakseen joutui joskus kärsimään päiviäkin huonoa musiikkia kuuntelemalla, jouduin tutustumaan myös entuudestaan tuntemattomiin bändeihin. En olisi ehkä koskaan törmännyt uusiin ja outoihin biiseihin, ellen olisi sinnikkäästi tapittanut töllöä odottamassa Nirvanaa ja Guns N’ Rosesia. Moni yllätyksistä päätyi kaseteilleni.

Tietenkään kukaan ei enää harrasta radiosta äänittelyä. Se tehtävä on annettu Spotifyn räätälöimille soittolistoille, jotka muodostuvat kuuntelukäyttäytymisemme perusteella tarjotakseen takuuvarmoja suosikkejamme tai jotain sen kaltaista. Myös sosiaalinen media ja You Tube laskelmoivat makumme, ja radioiden soittolistat keskittyvät kierrettämään yhä kapeampaa osaa suurten levy-yhtiöiden menestyneimmistä artisteistä, koska he kuvittelevat ihmisten haluavan kuunnella heitä ja vain heitä. Kuinka monta kertaa päivässä Radio Rock soittaa Black Sabbathin Paranoidin? Liian monta.

Onhan toistossa pointtinsa. Ihminen kun on niin rakennettu, että uuteen sisältyvä pelko pettymyksestä voittaa aina yllätykset, ja mielitekomme hakeutuvat luonnostaankin kohti kapenevaa kokemusten kehää samaan tapaan kuin vinyylilevyä kyntävä levysoittimen neula. Samat reitit, samat ruoat, samat rutiinit, samat elokuvat, samat radiokanavat, samat juorut… samat hitit.

Klassisen musiikin kuuntelijat ovat myös ihmisiä. Asiantuntevinkin yleisö saa saman kohtelun kuin satunnainen konserttivierassa. Vaikka klassisenkin musiikin saatavuus helpottuu vuosi vuodelta, mekin tyydymme kuuntelemaan usein kaikkein tutuimpia, nostalgisimpia ja varmimmin aivojemme mielihyväkeskusta hivelevää taideviihdettä. Meillekin tarjotaan konserteissa yhä uudestaan niitä samoja sonaatteja ja sinfonioita. Myös me jätämme jalanjälkiä nettiin, ja myös meidän radioissa soivat ne samat saksalaiselta kuulostavat nimet vuodesta toiseen. Eikä taidemusiikin kaanoniin ole enää vuosikymmeniin kelpuutettu uusia mestareita – soitetuimmatkin nykysäveltäjät jäävät kauas kärjestä. Kun konserttiyleisölle halutaan tarjota elämyksiä, Bach, Beethoven ja Mozart eivät koskaan petä. Ei, vaikka uutta tarjoava taide-elämys saattaisi joskus olla syvempää, yllättävämpää, ravistelevaa.

Klassisen musiikin konserttitietokanta Bachtrack julkaisee vuosittain tilastot maailmalla esitetystä musiikista. Kymmenen kärjessä vuonna 2018 olivat:

  1. Beethoven
  2. Mozart
  3. Bernstein
  4. Bach
  5. Brahms
  6. Schubert
  7. Tchaikovsky
  8. Debussy
  9. Schumann
  10. Handel

Leonard Bernsteinin kipuaminen kolmannelle sijalle johtuu hänen 100-vuotisjuhlistaan ja siitä, että Bernsteinin musiikkia promoavat tahot ilmoittivat poikkeuksellisen hanakasti vuoden 2018 esityksistä Bachtrackille. Muuten kärki on pysynyt muuttumattomana vuosikymmenet, ja vain jotkin juhlavuodet sekottavat pakkaa hetkellisesti. Piikin jälkeen tulee aina romahdus – ennustan, että vuonna 2019 Bernstein ei löydy edes 50 esitetyimmän joukosta. Elävistä säveltäjistä sadan soitetuimman joukkoon mahtui vain viisi nimeä: Arvo Pärt, Jörg Widmann, John Williams, Sir James MacMillan ja Philipp Glass. Nykymusiikin marginalisoimisessa ei ole mitään uutta, mutta paremminkin voisi olla.

Ymmärrän konserttien järjestäjiä. Salit on pakko saada täyteen, liput myytyä ja samalla ylläpitää mainetta helppotajuisen taiteen paikkana unohtamatta fanaattisimpiakaan musiikin ystäviä. Helpoin keino kaikkien miellyttämiseen on varmistella ohjelmavalinnoissa niin, että klassikkojen sekaan ripotellaan yllätyksiä niitä kaipaaville. Jos nälkä jäi silti jäi, tervemenoa asiaan vihkiytyneille festivaaleille.

Minulla on oma lehmä ojassa. Tiedän omakohtaisesta kokemuksesta, että kokeneimmat konserttivieraat haluavat muutakin kuin top-10 sinfonioita ja konserttoja, joista maku on ajan mittaan kultivoitunut kovempien kokemusten toivossa. Mitä enemmän on kuullut mestariteoksia, huippusäveltäjiä ja tähtisoittajia, sitä harvempi esitys enää läpäisee tuhansilla esityksillä hiottujen makunystyröiden laadunvalvontaa. Porttiteoria on totta: enää kelpuutan vain kaikkein sykähdyttävimmät aineet.

Parhaat kokemukseni olen saanut täysin odottamatta, pyytämättä ja yllättäen. Kun en ole osannut valmistautua. Enkä varmasti ole ainoa. Uskon myös, etten ole käyttänyt yllätyskiintiötäni vielä tyhjiin. Uskon, että en ole vielä kuullut kaikkia teoksia, joihin tykästyn ja joita haluan kuulla vielä uudestaankin. Ehkä sellainen vielä tupsahtaa eteeni, jos ei konsertissa niin kenties ulkoavaruudesta?

Vaikkei ole varmuutta, onko aurinkokuntamme ainoa asutettu, tunnen kateutta avaruuden naapureita kohtaan. Heitä odottaa takuuvarma yllättyminen. Vuonna 1977 NASA nimittäin lähetti avaruuteen kultaisen lp-levyn, johon on talletettu ihmiskunnan musiikillinen best of -lista. Jos kaikki menee suunnitellun sattuman mukaan, noin vuonna 41 977 jonnekin intergalaktisen otuksen viljapellolle tipahtaa levyllinen teoksia, joita kukaan naapuri ei ole kuullut, joista kenelläkään ei ole odotuksia, ja joista jokainen on galaksinsa kantaesitys. Mikäli otuksella on toimiva levysoitin, hän voi viettää rattoisan illan kuuntelmalla Glenn Gouldin Bachia, Edda Moserin Mozartia, Stravinskyn Keväturhin katkelmaa, Chuck Berryn Johnny B. Goodea sekä maapallon alkuperäiskansojen musiikkia . Toivottavasti siitä riittää iloa pitkäksi aikaa. Toivottavasti otus ymmärtää vastavuoroisuuden päälle. Ei muuta kuin paluupostia odottelemaan!

Kolumni on muokattu alunperin Helsingin juhlaviikkojen lehteen tekemästäni tekstistä.

Jos artikkeli herätti tunteita, kuten iloa, katkeruutta, ihmetystä, silmitöntä raivoa tai vaikka totaalista tyhjyyttä... arvostan suuresti, että jaat sen ystävillesikin!

Kommentit

Kommentit

Leave a Reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *