Anton Bruckner (1824–1896) sävelsi teoksiaan samaan aikaan, kun kaksi jättiläistä kilvoittelivat omaksi kuvakseen luomansa musiikin paremmuudesta. Romanttikojen sodaksi kutsutun esteettisen kisailun toisena osapuolena olivat konservatiiviset ja heidän taiteellinen johtohahmonsa Johannes Brahms, jonka musiikki rakentui suoraan Beethovenin perustuksille. Musiikin tuli olla abstraktia, absoluuttista ja vapaata kaikesta ulkoisesta tarinallisuudesta. Musiikin tuli soida musiikkina, ei mytologian tai kirjallisuuden säveliksi muuttuneena korvikkeena.
Heidän vastustajansa vannoivat uuden musiikin nimeen. Richard Wagnerin johtama liike piti musiikin tehtävänä pönkittää wagnerilaista filosofiaa ja kansallisidentiteettiä, myyttejä ja tarinoita, joiden tuli ilmentyä musiikissa tavalla tai toisella. Musiikki ei saanut olla vain peräkkäisiä säveliä kauniisti sommiteltuna, sen piti heijastaa jotain itseään suurempaa ja muodostaa täydellinen symbioosi kaikista taiteista.
Tässä tukalassa välissä tasapainoili parhaansa mukaan Anton Bruckner. Hän ei oikein osannut valita puoltaan, eikä hän varmasti jaksanut rajalinjoista paljon välittääkään jos niistä mitään ymmärsi. Hän oli vannoutunut katolilainen ja joltisenkin yksinkertaisena pidetty maalaistollo, joka oli eksynyt Wienin musiikkipiireihin ilman asianmukaista valmistautumista.
Hän myös ihaili Richard Wagneria tavalla, jota nykyään pidettäisi vähän nolona nuoleskeluna. Palvonta olisi parempi sana kuvaamaan Brucknerin suhdetta suureen saksalaiseen. Kerrankin hän oli juovuksissaan lähestynyt Wagneria, ja kaikki osaamansa ylisanat ladottuaan lupasi omistaa tälle yhden sinfonioistaan – kotiin palattuaan ja päänsä selvitettyään hän unohti, mistä sinfoniasta olikaan puhe. Hän kysyi Wagnerilta kirjeessään, muistaisiko hän. Wagner vastannut, että se d-molliteos, jossa trumpetit aloittavat teeman. Se oli sinfonia nro 3.
Siitä lähtien Wagner kutsui Bruckneria aina ”Trumpetti-Bruckneriksi”. Bruckner taas nimitti Wagneria ”maailmankuuluksi, tavoittamattomaksi, runouden ja musiikin ylhäiseksi mestariksi”.
Wagner oli ehkä hänen kotijumalansa, mutta muuten Brucknerin wagnerilaisuus oli vähän kotikutoista. Hän myös ihaili saksalaisia sinfonikkoja, kuten Brahmsia, mutta hän ei halunnut naulita teoksiaan puhtaan musiikin ideaan. Hän oli vähän kumpaakin, wagnerilainen romantikko ja brahmsilainen konservatiivi, eikä hän tainnut aivan ymmärtää, että tuohon aikaan wagnerilainen sinfonikko vertautuisi käsitteenä kutakuinkin pasifismia kannattavaan sotamarsalkkaan tai vegaaniseen teurastajaan.
Silti Bruckner onnistui yhdistämään Brahmsin ja Wagnerin toisiaan hylkivät elementit täysin uskottaviksi sinfonisiksi monumenteiksi. Niillä hän jätti nimensä musiikin historiaan sinfonikkona, joka paikkasi Wagnerin jättämän aukon konserttimusiikkiin.
Brucknerin kuudes sinfonia (1879–1881) on hänen sinfoniasarjansa väliinputoaja. Kritisoijien ”lapsipuoleksi” lisänimeämä kuudes on Brucknerin suurista sinfonioista (numerot 3-9) edelleen vähiten esitetty. Sillä ei ole kunnollista lisänimeä, eikä oikein kiinnostavaa syntytarinaakaan. Kriitikko, säveltäjä ja tutkija Donald Tovey kuitenkin muistuttaa, että ”jos vain tyhjennämme mielemme ennakkoluuloista ja vääristä käsityksistä, ja kuuntelemme kuudetta sinfoniaa täysin tuoreilla korvilla, sen korkea laatu epäilemättä yllättää meidät joka ainoa hetki”. Varteenotettava ohje!
Kuten kaikkia muitakin sinfonioitaan, Bruckner korjaili kuudetta alituiseen eikä se koskaan tainnut saada sitä aivan valmiiksi. Esitettynä hän kuuli sen vain kerran, eikä silloinkaan kokonaisena: sinfonian kantaesityksessä vuonna 1883 kuultiin vain väliosat syystä tai toisesta. Kokonaisena ja silti rajusti muokattuna se esitettiin Gustav Mahlerin johdolla vasta vuonna 1899, Brucknerin jo kuoltua. Teoksesta on liikkeellä lukuisia eri editioita, joiden uskollisuudesta säveltäjän tahtoon on järjestetty seminaari jo toinenkin.
Ensiosa kohoaa bassoista vastakohtaisten jaksojen kautta seesteisyyteen. Hidas osa lienee kaikkein kauneinta bruckneria, sillä yleensä vain muutaman tahdin toteavissa ja johtoaihemaisissa melodioissa pitäytyvä Bruckner päästää nyt sisäisen lyyrikkonsa valloilleen. Scherzossa suuret purkaukset nousevat salaperäisistä pizzicatovihjauksista, mutta selviä teemoja on vaikea erottaa – viidennen sinfonian pääteeman muistuman lisäksi. Juhlava finaali solmii muodon ehjäksi palaamalla ensiosan aiheisiin.
Teosesittely on muokattu alunperin Helsingin kaupunginorkesterille tekemästäni tekstistä.