Ludwig van Beethovenin (1770–1827) sävellystuotannon kulmakiveksi on muodostunut hänen yhdeksän sinfoniaansa, joiden kehityskaari kattaa lähes koko hänen uransa, ja jonka huipentumana voidaan pitää vallankumouksellista yhdeksättä sinfoniaa. Tulevat säveltäjäsukupolvet saivat raskaan taakan Beethovenilta sukupolvien ajaksi.
Mutta Beethovenkaan ei aloittanut sinfonikkona menneisyydelle velattomana. Hänen kahdessa ensimmäisessä sinfoniassaan kuuluu vahva klassinen perinne ja erityisesti Joseph Haydnin (1732–1809) vaikutus, mistä hän irtautui vasta kolmannessa sinfoniassaan Eroicassa (1803). Näihin aikoihin orastanut subjektiivinen ja tunnepitoinen musiikkinäkemys alkoi jo uumoilla tulevan romantiikan aikakauden ihanteita. Samoihin aikoihin Eroican kanssa valmistunut Beethovenin neljäs sinfonia (1806) kuuluu tähän kauteen enemmän ajallisesti kuin tyylillisesti, ja eräs aikalaiskriitikko epäilikin Beethovenin ottaneen neljännessään vain sivuaskelen kehityksensä poluilla. Oikeinpa arveli. Jo vuoden kuluttua neljännen jälkeen ilmestyi myrskyisä viides sinfonia, Kohtalonsinfonia.
Vierailu vanhanaikaisessa tyylissä jäikin käytännön sanelemaksi pikavisiitiksi. Vapaana taiteilijana Beethoven oli riippuvainen tukijoista, joiden avustuksella valmistui myös neljäs sinfonia. Musiikinystävä kreivi Oppersdorf tilasi juhliensa viihdykkeeksi Beethovenilta musiikkia ihastuttuaan varhaisen toisen sinfonian keveyteen. Tilauksen ehtoihin kuului puolen vuoden yksinoikeus esityksiin. Beethoven hyväksyi avokätisen tarjouksen ennakkomaksuineen ja pani jo miltei valmiin viidennen sinfoniansa syrjään säveltääkseen jotain juhlatunnelmiin soveliaampaa musiikkia. Koska kysyntää kuitenkin riitti, keksi Beethoven myydä teoksensa oikeudet vielä Oppersdorfin lisäksi toisaalle, ja neljäs sinfonia kantaesitettiinkin vastoin sovittua ruhtinas Lobkowiczin varainkeruujuhlassa. Beethoven pahoitteli sopimusrikettä kyllä omistamalla teoksen Oppersdorfille, mutta sovitun ennakkomaksun hän piti tietenkin itsellään. Yhteistyö Oppersdorfin kanssa loppui viileissä tunnelmissa.
Neljännen sinfonian tunnelma on kauttaaltaan juhlava, eikä siinä kuulu Eroican tai Kohtalosinfonian raskautta. Ensimmäisen osan hidas, mystissävytteinen johdanto vie Allegro vivaceen, joka vastakohtaisine teemoineen noudattaa tarkkaa klassista muotoa. Voimantuntoisessa Adagiossa pitkät, soittimilta toisille siirtyvät melodiat rakentavat suurta muotoa. Kolmas osa, Allgero Vivace, on tanssillinen scherzo. Finaalissa haydnilainen leikittely nousee kukkeimmilleen.
Teosesittely on muokattu alunperin Helsingin kaupunginorkesterille tekemästäni tekstistä.