Antonín Dvořák: sinfonia nro 7

Tuskin yksikään sinfonia on yhtäältä niin ylistetty ja silti niin huomiotta jäänyt kuin Antonín Dvořakin (1841–1904) seitsemäs sinfonia (1885). “En epäröi asettaa Dvořákin seitsemättä Schubertin C-duurin ja Brahmsin neljän sinfonian rinnalle taidemuodon suurimpien ja puhtaimpien esimerkkien joukkoon sitten Beethovenin”, julisti musiikintutkija Sir Donald Tovey vuonna 1935. Dvořákin elämäkerturi John Clapham taas piti sinfoniaa ”epäilemättä hänen parhaimpanaan”.

Yhdeksännen sinfonian mahtavuudesta ja ehtymättömästä esitysten sarjasta olen samaa mieltä kuin arvostetut kollegani; seitsemäs sinfonia on Dvořákin originellein, ehjin ja aikaa kestävin sinfonia, mutta kaikesta hehkutuksesta huolimatta se on jäänyt harmilliseen paitsioon. Se on synkkä, siinä ei ole kiehtovaa syntytarinaa, ei yhdeksännen sinfonian muka-alkuperäisiä melodioita, ja se puhuttelee paljon syvempiä kerroksia kuin kahdeksannen sinfonian sinänsä kauniisti kaartuvat luontojaksot.

Sinfonia sai alkunsa hankalissa olosuhteissa vuonna 1884. Dvořák oli jäänyt henkilökohtaisten järkytysten musertamaksi: hänen äitinsä ja oma lapsensa olivat kuolleet vain muutaman vuoden sisään, ja samaan aikaan hänen suuri idolinsa, tšekkiläisen musiikin isä Bedřich Smetana kitui kuurona ja kuppaisena Kateřinkyn mielisairaalassa Prahassa. Kaiken lisäksi slaavilaisilla tansseilla ja kansallismielisillä ralleilla ansaitut kannukset alkoivat tuntua Dvořakista turhan raskailta kantaa.

Pitkään pinoutuneet luomispaineet alkoivat hakea uusia purkautumiskanavia, kun Dvořak kuuli Johannes Brahmsin kolmannen sinfonian. Oli melkoinen sattuma tai kohtalo, että juuri tuolloin – Brahmsin aiheuttaman inspiraation huumassa – Lontoon filharmoninen seura ilmoitti tilaavansa Dvořakilta uuden sinfonian. Ja minkälainen siitä tulisikaan! “Sen täytyy ravistella maailmaa, ja jos Luoja suo, niin myös tapahtuu”, hän julisti ryhtyessään työhön. 

Vaikka Dvořák pyrki kohti kansainvälisiä areenoita ja oli hylkäämässä hänen tavaramerkikseen tehneet provinsiaaliset melodiat ja kansanrallit, hän ei sittenkään malttanut pakkoliittää sinfoniaansa pikkuriikkistä patriotismia. Kerrotaan, että hän keksi sinfoniansa kokonaisdramaturgian Prahan rautatieasemalla vastaanottaessaan maanmiestensä saattuetta Unkarista. Toinen ja uskottavampi selitys sinfonian paatokselle löytyy partituurin käsikirjoituksesta, jossa alaviite ”surullisista vuosista” kertoo kaiken oleellisen Dvořakin ja koko teoksen mielentilasta.

Seitsemäs sinfonia on täydellinen syrjähyppy Dvořakin siihenastisessa tuotannossa, ja yhtäläisyydet myös kuudenteen ja kahdeksanteen sinfoniaan ovat harvassa. Poissa ovat slaavilaiset teemat, tanssillisuus ja positiivinen elämänkatsomus. Nyt äänen saavat surumielisyys, dramaattinen tunnemyrsky ja epävakaat käänteet, jotka neljän osan ja 40 minuutin aikana kerääntyvät lopulta pakonomaiseen purkautumiseen ja vapauttavaan karjahdukseen ylväässä D-duurissa.

Seitsemän sinfonia ei koskaan ravistellut maailmaa, ei ainakaan samalla voimalla kuin yhdeksäs sinfonia lähes 20 vuotta myöhemmin. Mutta yksittäisen ihmisten sielua se on ravistellut ehkä enemmän kuin yksikään Dvořakin teos.

Teosesittely on muokattu alunperin Helsingin kaupunginorkesterille tekemästäni tekstistä.

Jos artikkeli herätti tunteita, kuten iloa, katkeruutta, ihmetystä, silmitöntä raivoa tai vaikka totaalista tyhjyyttä... arvostan suuresti, että jaat sen ystävillesikin!

Kommentit

Kommentit

One comment

Leave a Reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *