Sergei Prokofjev: Sinfonia Concertante

Sergei Prokofjevin (1891–1953) viimeisiin kuuluva teos Sinfonia Concertante (1952) valmistui todellisten synnytystuskien saattelemana. Paitsi että kuoleman porteilla täysin mielivaltaiseksi äitynyt Stalin oli heittänyt Prokofjevin formalistisäveltäjien jo ruuhkautuneeseen karsinaan, myös säveltäjä itse sairasteli viimeiset vuotensa. Luomisen tuskaa ei helpottanut, että Prokofjev oli jo kerran epäonnistunut surkeasti sellokonserton säveltämisessä, eikä hän muutenkaan kokenut olevansa sellomusiikissa omalla maallaan. Lopulta Sinfonia Concertante vaati valmistuakseen 20 vuotta ja kaksi versiota yhdestä ja samasta konsertosta.

Ensimmäinen versio, viiden pitkän vuoden aikana pakerrettu sellokonsertto op. 58, esitettiin vuonna 1938 ja sai julkisen teilauksen. Esitystä luonnehdittiin kohteliaasti fiaskoksi. Musiikkia pidettiin sieluttomana ja soolo-osuutta soittokelvottomana, peräti mahdottomana, ellei solistilla ollut ylimääräisiä tai ylipitkiä sormia. Kantaesitys oli myös sellokonserton ensimmäinen ja viimeinen esitys. Tai niin arveltiin, kunnes Prokofjev kuuli nuoren Mstislav Rostropovitsin suvereenin esityksen vuonna 1947. Vaikka kuulemastaan vaikuttunut Prokofjev vannoi Rostropovitsille ehostavansa konsertosta oitis uuden version varta vasten hänelle, lupauksen täyttäminen kesti viisi vuotta.

Ensimmäisen sellokonserton materiaaleista syntynyt uusi, erillinen teos Sinfonia Concertante sai kantaesityksensä helmikuussa 1952, ja vaikka esitys ei herättänyt suurta intoa yleisössä, Prokofjevia lopputulos tyydytti. Orkesteria johti pianisti Svjatoslav Richter elämänsä ensimmäisen ja viimeisen kerran. Nykyään Sinfonia Concertante kuuluu konserttimusiikin kaanoniin täysin oikeutetusti ja ensimmäinen konsertto on käytännössä unohtunut. 

Vaikka sellokonsertto op. 58 on ehkä hiljalleen nousemassa osaksi konserttiohjelmistoja, se koetaan edelleen lähinnä sinfonia concertanten raakaversioksi, mikä ei tee täyttä oikeutta sen yksilöllisyydelle. Silläkin on ansionsa: ykköskonsertto ei ole, toisin kuin Sinfonia concertante, neuvostokoneen pehmentämä tai hovikelpoinen virtuoositeos, ja ennen kaikkea sen soolo-osuus on vielä soitinta tuntemattoman säveltäjän oma kokeilu, johon Rostropovitš ei ollut ehtinyt puuttua. Joidenkin kohtien tosin sanotaan olevan jopa niin kömpelösti kirjoitettuja, että soittajan on pakko oikoa ne omaa harkintaansa käyttäen. Vertailu kahden teoksen välillä lienee kuitenkin turhaa, sillä kumpikin ansaitsee paikkansa sellistien kunnioittamana konserttokappaleena. Kuten sellisti Gregor Pjatigorski on sanonut: “Olen kiitollinen, että tämä suuri säveltäjä ja unohtumaton mies on jättänyt meille kaksi suurta selloteosta”.

Sinfonia Concertante on kolmeosainen teos ja nimestään huolimatta täysipainoinen solistikonsertto. Ensiosassa marssimaiset ja melodiset taitteet vuorottelevat sonaattimuodossa ja toisen osan toccata-tyyli kujeilee pistäytyäkseen vuolaissa tunteiden purkauksissa. Finaaliosassa Prokofjev lähettää happamat terveiset Kremliin: Isaak Ljubanin säveltämä, Stalinia ylistävä juomalaulu (“Terveydeksi!”) on muuttunut tahallisen sarkastiseksi, “väärin soitetuksi” renkutukseksi, joka johtaa hiljalleen kiihtyvään, konserton vimmaiseen loppuhuipennukseen.

Koska Prokofjev ei ollut sellisti, hän joutui turvautumaan Rostropovitšin tukeen soolokuvioita kirjoittaessaan. Sen seurauksena teoksesta muodostui paitsi 1900-luvun suurimpiin virtuooseihin kuuluneen sellistin mittoihin valettu bravuurinumero myös yksi sellokirjallisuuden järkälemäisimmistä taituriteoksista.

Teosesittely on muokattu alunperin Helsingin kaupunginorkesterille tekemästäni tekstistä.

En saa näiden tekstien julkaisemisesta rahaa, mutta näkyvyyttä kylläkin. Jos siis artikkeli herätti tunteita, kuten iloa, katkeruutta, ihmetystä, silmitöntä raivoa tai vaikka totaalista tyhjyyttä... arvostan suuresti, että jaat sen ystävillesikin. Jaettu tunne on kaksinkertainen tunne, ja minä saan näkyvyyttä ainakin tuplasti!

Kommentit

Kommentit

Leave a Reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *