Slaavilaisilla tansseillaan kansainväliseen kuuluisuuteen noussut Antonín Dvořák (1841–1904) oli julistettu tšekkien epäviralliseksi kansallissäveltäjäksi hiljattain kuolleen Bedřich Smetanan tilalle 1890-luvulla. Tyyliltään Dvořák oli kansallinen, mutta hänen musiikkinsa oli kaikkea muuta kuin kotikutoista, omasta maaperästä poimittua juurakkoa. Hän oli jo pitkään pyrkinyt irti kansansäveltäjän leimasta tekemällä eurooppalaista valtavirtaa Brahmsin ja Tšaikovskin tyyliin, erityisesti seitsemännellä sinfoniallaan. Omat intrenssinsä oli hänen kustantajallaan Fritz Simrockilla, joka halusi kaikin keinoin häivyttää suojattinsa alkuperän painamalla nuotteihin hänen etunimensä muodossa Anton.
Kun Dvořák muutti Amerikkaan vuonna 1892 New Yorkin kansalliskonservatorion johtajaksi, hän otti nopeasti uuden maailman musiikkityylit haltuunsa. Euroopassa asuessaan hän ei ollut kuullut mitään sellaista kuin Amerikassa. “Kuulen mustien melodioissa kaiken, mitä musiikin suuri ja jalo koulukunta tarvitsee”, hän sanoi ystävälleen, Harry T. Burleighelle tämän esiteltyä säveltäjälle afrikkalaisamerikkalaisen kansansa lauluja. “Olen varma, että tämän maan tulevaisuuden musiikki perustuu niin kutsuttuihin negromelodioihin, kauniisiin ja monipuolisiin teemoihin, jotka kumpuavat suoraan maaperästä”, Dvořák julisti. Nykyisiä listahittejä kuunnellessa on pakko todeta 130 vuotta vanhan ennustuksen pitävän paikkansa.
Vain kolmen Yhdysvalloissa viettämänsä vuoden aikana Dvořák sävelsi sikäläisestä äänimaailmasta – kansanmusiikista, kaupunkien hälinästä ja preerioiden tuulista – ammentavat sellokonserton h-mollissa, jousikvarteton nro 12 “Amerikkalainen” sekä op. 96 Amerikka-sarjan. Yhdysvaltain-ajan suurin teos, sinfonia nro 9 sai lisänimen Uudesta maailmasta, ja se on kantaesityksestään lähtien ollut Dvořákin ylivoimaisesti tunnetuin teos ja pysynyt historian esitetyimpiin kuuluvana sinfoniana.
Muodoltaan teos on mitä perinteisin sinfonia, eikä se uudistanut traditiota laisinkaan. Erikoisen siitä tekee Dvořákin tapa yhdistellä amerikkalaisia sävelmiä böömiläiseen ja eurooppalaiseen taidemusiikkiin jokaisessa teoksen neljässä osassa.
Nykyäänhän monikansallisesti värittyneitä lainoja käyttävät taiteilijat ottavat tietoisen riskin uransa tuhoutumisesta kolonialismisyytöksiin somemyrskyn silmukassa. Jos Dvořák olisi kehdannut lainata ihailemiaan sävelmiä omassa sinfoniassaan nykypäivänä, hän olisi epäilemättä ilkeä rasisti, sydämetön riistäjä ja harjoittaisi silmitöntä kulttuurista omimista – seurauksena olisi potkut virasta, esityskielto ja lopulta hänen kaikkien teostensa tuhoaminen. Hautakiveäkään ei jätettäisi kääntämättä etsittäessä todisteita Dvořákin pahuudesta säveltäjänä, aviomiehenä ja ihmisenä. Silläkään ei olisi väliä, että alkuperäiskansojen melodiat eivät koskaan esiinny sinfoniassa sellaisenaan, vaan tunnistamattomiksi muokattuina. Vain ensiosan huilusoolo on melko varmasti johdettu Swing low, sweet chariot -laulusta.
Vaikka Dvořák on sittemmin totta kai saanut osansa aikamme hurmoshenkisistä ristiretkistä riistäjien käräyttämiseksi, yhdeksättä sinfoniaa esitetään yhä joka päivä jossain, ja syystäkin. Hän teki sinfoniansa nimenomaan kunnianosoituksena monikulttuurisuudelle ja kansojen väliselle yhteistyölle yhdenvertaisuuden nimissä, ei eurooppalaisena valloittajan voitonmerkkinä. Eivätkä sinfonian musiikkilainat ole jääneet palauttamatta: Dvořákin alkuperäisestä, ihan omin käsin säveltämästään toisen osan englannintorvimelodiasta on tehty laulu Goin’ Home. Tätä melodiaa käytetään vielä nykyäänkin hymninä myös afroamerikkalaisissa kirkonmenoissa, etenkin hautajaisissa.
Teosesittely on muokattu alunperin Helsingin kaupunginorkesterille tekemästäni tekstistä.