Alfred Schnittke: konsertto pianolle ja jousiorkesterille

Alfred Schnittkeä (1934 – 1998) voidaan pitää suurimpana Šostakovitšin jälkeisen ajan venäläissäveltäjänä. Hänen teoksissaan kuuluu voimakas post-stalinistinen estetiikka, jossa vakava leikkimielisyys kohtaa painajaismaiset valveunet, hullunhoureet ja modernien, klassisten ja ironisten tyylien saumattoman sulautumisen. Ei olisi liioiteltua väittää, että hänen musiikkinsa on kuin Šostakovitšia steroideilla, tai nuorta Prokofjevia LSD-tripillä. Schnittke onnistui siinä, mihin jokainen säveltäjä pyrkii usein turhaan: tekemään musiikistaan niin omaperäisestä, että tekijän tunnistaakseen ei tarvitse kuunnella kuin muutaman tahdin pätkä. Schnittken musiikin tunnistettavimpiin piirteisiin kuuluu monityylisyys – tai pikemminkin sekamelska – josta tunnetuin esimerkki lienee teos (K)ein sommarnachtsraum (1985):

Siinä wieniläisklassistinen, stereotyyppisen puujalkainen hovitanssi jää modernistisesti pauhaavan sointimassan runnomaksi tuon tuosta. Šostakovitšin tavoin myös Schnittke hyppi populaarin ja taiteen välillä eritoten elokuvamusiikeissaan, mutta niistäkin paistaa hämmentävästi läpi säveltäjänsä kieroutunut tyyli. Vaikka Schnittke käyttää aikakausia ja tyylipiirteitä oman tyylimmyllynsä läpi, hän ei kuitenkaan sorru taidevarkauksiin tai vitsailemaan viittauksilla. Päinvastoin. Lainauksensa hän saattelee aina perustellusti parodisuuden tuolle puolen, ikään kuin tyylien ja viittauksien pseudotasolle, josta tarkastikin ruotimalla jää jäljelle nimenomaan Schnittken oma, tunnistettava kädenjälki. 

Konsertossa pianolle ja jousiorkesterille (1979) Schnittke joutui taistelemaan pitkään löytääkseen oikean sävyn. Teokseensa hän tavoitteli ”unissakävelijän varmuutta siitä, miten muodossa ja dynamiikassa lähestytään banaalia – ja vältetään se saman tien”. Konsertossa tämä kuuluu suurieleisesti leikkautuvina varjojen rajoina ja ääripäiden etäisyyksinä. Parodisuutta lähentelevistä lähtökohdistaan huolimatta Schinttke ei konsertossakaan osoittele tai väännä asioita rautalangasta. Sen tason simppeliyteen hän on aivan liian tyylikäs taiteilija. 

Muodoltaan konsertto on merkillinen yhdistelmä perinteisesti konsertoissa ja sinfonioissa käytettävää sonaattimuotoa ja muunnelmasarjaa. Läpi teoksen toistuvat jo pitkässä pianojohdannossa esitellyt teeman katkelmat melko hienovaraisesti muunneltuina. Tällä kertaa muuntelun kohteena oleva teema kuullaan kokonaisena vasta aivan konserton lopussa.

Myös äänenvoimakkuuden vaihtelut ovat äärimmäiset, ja etenkin aavemaisen haparoivasti alkavan johdannon paisuminen ensimmäiseen väkivaltaiseen yhteenottoon lähentelisi jo liiallista voimankäyttöä ‒ ellei se olisi vasta maistiainen tulevasta. Tulevissa kohtauksissa luisutaan yhä syvemmälle synkkyyteen, väkivaltaan, ahdistukseen.

Schnittke itse on todennut yksiosaisessa konsertossaan kuuluvan ”ohiliukuvaa monotonista rytmiikkaa, passiivisesti toistuvia sointukulkuja, moniäänisten kaanonien varjomaisia punoksia ja ortodoksisen kirkkomusiikin surrealistisia auringonnousuriekaleita, vääristyneitä Prokofjev-viitteitä ja painajaismaista bluesia… Kooda koostuu unenomaisen hiljaisista kaiken aikaisemman muistumista. Vasta lopussa syntyy uusi epävarmuus – toivoa ehkä on?” 

Teosesittely on muokattu alunperin Helsingin kaupunginorkesterille tekemästäni tekstistä.

En saa näiden tekstien julkaisemisesta rahaa, mutta näkyvyyttä kylläkin. Jos siis artikkeli herätti tunteita, kuten iloa, katkeruutta, ihmetystä, silmitöntä raivoa tai vaikka totaalista tyhjyyttä... arvostan suuresti, että jaat sen ystävillesikin. Jaettu tunne on kaksinkertainen tunne, ja minä saan näkyvyyttä ainakin tuplasti!

Kommentit

Kommentit

Leave a Reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *