Samuel Barber: sinfonia nro 1

Länsimaisen musiikin historia käsitetään usein sinfonian historiana, joka etenee lineaarisesti pisteestä toiseen ja nappaa matkalla mukaansa eväitä uudistuakseen aivan kuin se olisi osa evoluution vääjäämätöntä kulkua. Tiedämme, että Beethoven huipensi yhdeksännellä sinfonialla tyylin, jonka Haydnin ja Mozart olivat saattaneet alkuun. Kuinka romantikot Berlioz ja Schumann takoivat teemoistaan niin monipuolisia ja muistettavia, että niille saattoi perustaa teoksen kaikki osat. Olemme oppineet, että länsimaisen musiikin mammuttikone alkoi yskähdellä Mahlerin ja Straussin paisutettua esityskoneistonsa niin kestämättömiksi, että 1900-luvun alun säveltäjät Schönberg, Debussy ja Bartók jättivät sinfoniset tehot suosiolla tavoittelematta. Sitten ovat kansallissankarit Sibelius ja Nielsen, Šostakovitš ja Prokofjev, joiden oli 1900-luvun sinfonikkoina taiteiltava tradition ja modernismin välisellä hiuksenhienolla kaistaleella, kuten etenkin Sibelius myöhäisissä teoksissaan. 

Samuel Barber (1910–1981) ei tähän ketjuun kuulu. Joko hän ei pyrkinyt pioneerin maineeseen tai sitten hän syntyi väärälle vuosisadalle, jossa hänen kaltaiselleen melodikolle ei sinfonian suuressa kehityskulussa ollut käyttöä. Ensimmäiseen sinfoniaansa (1936) hän haki ainekset kaukaa 1800-luvulta, sen yksiosaisen muotomallin Sibeliuksen seitsemännestä ja jätti pois kaikki ne riitasoinnut ja muut ajanmukaiset tekniikat, joilla avantgardistipiirit olisivat lämmenneet. Kaiken tämän hän teki pystypäin: “Sen sijaan, että säveltäisin pienille, ylimielisille, kaupunkilaisille musiikkipiireille, haluan kirjoittaa hyvää musiikkia, jota mahdollisimman moni voi ymmärtää”, hän kommentoi. Todellisuudessa hän sävelsi kaksi sinfoniaa, joista toisella hän pyrki löytämään itsestään uudistusmielisen kokeilijan, mutta lopulta hän oli teokseen niin pettynyt, että yritti tuhota sen kaikki kopiot siinä kuitenkaan onnistumatta. Vasta 1990-luvulla jälleen esityskiertoon päätynyt toinen sinfonia ei missään nimessä ole huono, mutta Barberin parhaimpien teosten joukkoon se ei yllä. Toisin kuin ensimmäinen sinfonia.

Ensimmäisen sinfonia jakautuu klassisen sinfonian tapaan neljään isoon jaksoon, mutta hieman poikkeuksellisesti yksiosaiseksi sommitellusti. Alussa esitellyt teemat kattavat koko teoksen alkujaksosta scherzoon ja surumieliseen hitaaseen jaksoon ja finaaliin, joka on muunnelmamuotoinen passacaglia. Siinä Barber osoittelee niinikään vanhoillisuudesta syytetyn Johannes Brahmsin neljännen sinfonian suuntaan.

Euroopassa Barberia ei oltaisi katseltu senkään vertaa kuin Amerikassa, johon täkäläiset modernistivirtaukset eivät koskaan rantautuneet jäädäkseen. Toisaalta myös Euroopassa oli omat konservatiivipiirinsä, eikä yllätä, että juuri Barberin sinfonia oli ensimmäinen amerikkalaisteos, joka kelpasi vanhoillisuudestaan tunnetulle Salzburgin musiikkijuhlille. Myöhemmin hänen musiikkinsa muuttui, jos ei aikansa kuvaksi niin ainakin modernimpaan suuntaan, mutta koskaan se ei kadottanut amerikkalaisia alkujuuriaan.

Kuolemansa jälkeen Barberin musiikki kuitenkin unohtui, ja joissain ympyröissä hänen loisteliaita sävellyksiään kuunnellaan vieläkin höystettynä syyllisellä mielihyvällä, jota hänen sulavasti valuvat melodiansa ja pehmeä harmoniamaailmansa voivat musiikin etujoukoissa herättää. Tällä vuosituhannella Barberin ansiot säveltäjänä ovat joka tapauksessa lähes yksimielisesti tunnustettu Atlantin molemmin puolin.

Teosesittely on muokattu alunperin Helsingin kaupunginorkesterille tekemästäni tekstistä.

En saa näiden tekstien julkaisemisesta rahaa, mutta näkyvyyttä kylläkin. Jos siis artikkeli herätti tunteita, kuten iloa, katkeruutta, ihmetystä, silmitöntä raivoa tai vaikka totaalista tyhjyyttä... arvostan suuresti, että jaat sen ystävillesikin. Jaettu tunne on kaksinkertainen tunne, ja minä saan näkyvyyttä ainakin tuplasti!

Kommentit

Kommentit

Leave a Reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.