Toisen maailmansodan lähtölaukaukset olivat jo kohta repimässä Eurooppaa kahtia, kun Benjamin Britten (1913–1976) ja hänen elämänkumppaninsa, tenori Peter Pears nousivat Southamptonissa SS Ausonian kannelle toukokuussa 1939. Suunta oli kohti Quebecia ja Amerikkaa, The Land of Hope and Glorya.
Lähtökohdat reissulle olivat mitä mainioimmat: Brittenin ensimmäinen suuri hitti Muunnelmat Frank Bridgen teemasta oli kirinyt jo edeltä Uuden mantereen musiikkipiireihin, Espanjan sisällissodan uhreille omistettu Viulukonsertto oli viimeistelyä vaille valmis, ja heti kaksikon rantauduttua Amerikkaan tilauksia mantereen parhailta orkestereilta alkoi sadella tasaiseen tahtiin.
Kaikki meni silti pahasti mönkään. Brittenin operetti Paul Bunyan ja laulusarja Les Illuminations saivat kylmää kyytiä. Vain alunperin Japanin keisarin kunniaksi valmistunut Sinfonia da Requiem onnistui kaikilla mahdollisilla tavoilla, vaikka sekään ei olisi voinut syntyä kiusallisempaan ajankohtaan kuin vuonna 1940, jolloin Japanin Kiinan-sota vain odotti poliittista väliintuloa lännestä.
Brittenin kohtalo oli tyypillinen kaikille Euroopasta tulleille säveltäjille: Bartók, Prokofjev, Rahmaninov, Schönberg… kaikki tunnustettuja konkareita Euroopassa vaan ei Amerikassa. Menestyäkseen – tai edes sinnitelläkseen – maahanmuuttajana markkinavetoisessa maassa säveltäjän vaihtoehdot olivat vähissä. Hänen piti joko ryhtyä elokuva- ja teatterimusiikin tehtaaksi, keskittyä konsertoimiseen, alkaa Igor Stravinskyn tapaan jatkuvasti yleisön pulssia tunnustelevaksi hittimaakariksi tai pötkiä pikimmiten paluulippuluukulle. Kokeiltuaan kaikkia muita metodeja Brittenille jäi käteen vain viimeinen vaihtoehto.
Britten ja Pears palasivat Eurooppaan keskelle toista maailmansotaa maaliskuussa 1942, missä säveltäjille löytyi kyllä töitä liittoutuneiden propagandakoneiston rattaissa ihan hakemattakin. Brittenin hommana oli tehdä musiikkia BBC:n dokumenttielokuviin.
Lopulta vain kolmevuotiseksi jäänyt aika Yhdysvalloissa ja Kanadassa oli Brittenille koettelemus monella tavalla. Koti-ikävän lisäksi häneen iski akuutti ammattitauti, jatkuvan menestyspaineen synnyttämä tyhjän partituurin kammo. Nuottisuonen tyrehtyminen on täytynyt olla traumaattista. Niin traumaattista, että kun Clevelandin orkesterin tilauksesta syntynyt An Occasional Overture (1941) löytyi arkistoista 1970-luvulla, Britten ei myöntänyt koskaan kirjoittaneensa moista teosta. Hän ei tunnistanut siitä itseään eikä tyyliään. Hämmennystä lisäsi, että hän oli säveltänyt paljon myöhemmin täysin erilaisen alkusoiton samalla nimellä, aivan kuin yliviivatakseen vanhan teoksensa muistot uusilla ja paremmilla.
Vasta kiistattomaksi osoitetun käsiala-analyysin jälkeen hänet saatiin tunnustamaan isyytensä, mutta silti teos pantiin odottamaan kantaesitystään aina vuoteen 1983 – Brittenin kuoleman jälkeen. Se esitettiin sittemmin vakiintuneella nimellä Amerikkalainen alkusoitto erotukseksi vuonna 1946 valmistuneesta Occasional Overturesta.
Kanadalaisen karnevaalin (1939) tapaan Amerikkalainen alkusoitto kumartaa syvästi Brittenin ystävälle ja esikuvalle Aaron Coplandille, jonka tyyli oli 30-luvulla noussut melkeinpä synonyymiksi yhdysvaltalaiselle musiikille. Amerikkalaisen alkusoiton orkesterisointi on coplandilaista, poikkeuksellisen väljää, ilmavaa, ja sen asteleva basso ja vaskifanfaarit kumpuavat muistumia amerikkalaisparaatien marssibändeistä. Avoimien kvinttien ja kvarttien vyörytys lienee tyylitelty nyökkäys oma aikansa amerikkalaisen sointi-ihanteen suuntaan.
Teosesittely on muokattu alunperin Helsingin kaupunginorkesterille tekemästäni tekstistä.