Benjamin Britten: Sinfonia da Requiem

Vuonna 1940 Japanin keisarisuku juhli valtansa 2600-vuotista historiaa. Juhlatilaisuuksia varten käännyttiin eurooppalaisten säveltäjien puoleen. Vielä tässä vaiheessa Japani ei ollut sotkeentunut toisen maailmansodan sotilasliittoihin eikä diplomaattisilla suhteilla ollut osaa säveltäjävalintoihin. Juhlamusiikkia toimittivat mm. natsi-Saksan virallinen säveltä Richard Strauss, ranskalaiseen Jacques Ibért ja brittiläinen Benjamin Britten (1913–1976). 

Japanin tilauskirjeessä oli kuitenkin jotain hämärää, sillä Britten sai sen ilman allekirjoitusta Britannian konsulaatin välityksellä ja vasta myöhemmin selvisi, kenelle ja mitä varten hän oli säveltämässä. Syytä hämäräperäiselle menettelylle ei tiedetä.

Kun Britten toimitti Sinfonia da Requiemin japanilaiselle juhlaorganisaatiolle, teos torjuttiin ykskantaan. Tästäkään menettelystä ei ole varmaa tietoa, vaikka onhan Sinfonia da Requiem kaikkea muuta kuin riemukas juhlaylistys keisarisuvulla, ja sen kristilliset juuret paistavat kaikkialta läpi. Asiasta ei kuitenkaan tehty numeroa, sillä vielä tässä vaiheessa diplomaattiset suhteet Japanin ja Britannian välillä haluttiin pitää lämpiminä. Teosta ei esitetty aikataulusyiden verukkeella. Palkkionsa Britten sai pitää.

Vaikka Britten oli periaatteellinen pasifisti eikä katsonut hyvällä Japanin sotimista Kiinassa, oli hän sen verran herrasmies, että hänen tarkoituksensa tuskin oli loukata japanilaisia isäntiä. Todennäköisesti hän oli jo ennen tilauksen saamistaan säveltämässä surumusiikkia vanhempiensa ja sotaan hautautuvan Euroopan muistolle, kun tieto japanilaisten toiveesta saapui eikä suunnitelmia ollut aikaa enää muuttaa. 

Onni onnettomuudessa, sillä Sinfonia da Requiemin kantaesitys New Yorkin Carnegie Hallissa maaliskuussa 1941 John Barbirollin johdolla osoittautui triumfiksi, ja Bostonin-esityksen kapellimestari Sergei Koussevitzky ihastui siihen niin, että tilasi Britteniltä hänen tulevan läpimurtoteoksensa, oopperan Peter Grimes. Japanissa Sinfonia da Requiem kuultiin vuonna 1956 Brittenin itsensä johtamana.

Britten itse kuvaili Sinfonia da Requiemia, kuten kaikkia teoksiaan, tekijän kylmällä analyyttisyydellä välttäen kaikkea patetiaa, joten kuulijoiden on turvauduttava omien tuntojensa tulkitsemiseen. Ehkä melankolisuus ja väkevyys eivät ole kaukaa haettuja tunnelmia? Katolisen sielunmessun kaavassa olisi ollut valinnanvaraa muihinkin mielentiloihin; kaikkea ylistyslauluista toivonjulistuksiin, mutta Brittenin mieli veti sielunmessun ikävän ja menetyksen kuvauksiin. Mollivoittoiset kolme osaa soitetaan ilman taukoja. Lacrymosa avautuu teemoiltaan kompaktina ja vakaasti askeltavana surumarssina. Huilujen dominoima Dies irae kiihtyy kalmantanssiksi. Päätösosa Requiem aeternam antaa duurivahvisteista rauhaa sille, joka ikuiselle levolle käy.

Teosesittely on muokattu alunperin Helsingin kaupunginorkesterille tekemästäni tekstistä.

En saa näiden tekstien julkaisemisesta rahaa, mutta näkyvyyttä kylläkin. Jos siis artikkeli herätti tunteita, kuten iloa, katkeruutta, ihmetystä, silmitöntä raivoa tai vaikka totaalista tyhjyyttä... arvostan suuresti, että jaat sen ystävillesikin. Jaettu tunne on kaksinkertainen tunne, ja minä saan näkyvyyttä ainakin tuplasti!

Kommentit

Kommentit

Leave a Reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *