Edvard Grieg: pianokonsertto a-molli op. 16

Ennen Norjan kansallissäveltäjäksi nousemistaan Edvard Grieg (1843–1907) loi komeaa uraa pianistina. Niin komeaa, että jo teini-ikäisenä hänet lähetettiin opiskelemaan Leipzigiin konservatorioon, jonka käytävillä edelleen leijaili Gewandhausin orkesterin pitkäaikaisen kapellimestarin Felix Mendelssohnin henki ja saksalaisiin kaavoihin kangistettu konservatismi. Opiskeleminen oli Griegille yhtä tervanjuontia, mikään ei häntä kiinnostanut. Mutta kaikki muuttui saatuaan opettajakseen Robert Schumannin ystävän Ernst Ferdinand Wenzelin. Tämä tutustutti Griegin hiljattaen kuolleen Schumannin musiikkiin, jonka yltiöromanttiseen tyyliin nuori norjalainenkin pystyi samastumaan. 

Ensin Grieg ihastui Schumannin musiikkiin yleisellä tasolla, mutta kun hän ensimmäistä kuuli Schumannin pianokonserton, tunne muuttui palavaksi rakkaudeksi, jossa oli enemmän kuin ripaus pakkomielteisyyttä. Hän oli niin lumoutunut pianokonsertosta, että hän oli tarinan mukaan valmis jopa luopumaan oman, vielä julkaisemattoman juosikvartettonsa käsikirjoituksesta vain saadakseen vaihtokaupassa Schumannin partituurin tutkittavakseen. Kaupat tulikin, ja vuonna 1868 Grieg sävelsi valmiiksi oman pianokonserton vahvasti Schumannin pianokonserton vaikutuksen alaisena. Teos oli Griegin ensimmäinen ja lopulta ainoa hänen elinaikanaan esitetty suurmuotoinen orkesteriteos. Hän oli tosin säveltänyt sinfonian c-mollissa, mutta niin tyytymätön hän siihen oli, että asetti sen iänikuiseen esityskieltoon. Säveltäjä ei ollut enää estelemässä, kun sinfonia kantaesitettiin vuonna 1981.

Griegin konsertto nousi suursuosioon välittömästi, ja vuosien ajan se kiersi maailmaa sekä säveltäjän itsensä että teokseen vähän yllättäenkin tykästyneen Franz Lisztin avustuksella. Aina, kun uusia esityksiä ja esittäjiä ilmaantui, Grieg hioi partituurin yksityiskohtia sieltä täältä; viimeisen kerran vain kaksi viikkoa ennen kuolemaansa. Teos oli jopa niin suosittu, että se kuultiin maailman ensimmäisenä äänitettynä konserttona. Tosin vuoden 1908 levytysteknologiasta johtuen teos oli koostettu vain kuusiminuuttiseksi best of -potpourriksi vähän samaan tapaan kuin Valittujen palojen klassikkoromaanit.

Schumannin kaiku kuuluu teoksessa aina a-molli-sävellajista alkaen, ja idolinsa tavoin myös Grieg aloittaa konserttonsa orkesterin fortella, solistin alaspäin hyppivällä aiheella ja puupuhaltimien esittelemällä pidättyväisellä pääteemalla. Konsertto ei ole varsinaista virtuoosi-ilottelua Lisztin ja Brahmsin tyyliin, kuten ei Schumanninkaan teos ajoittaisista juoksutuksista ja pianistisista erikoistehoista huolimatta. Varsinkin teoksen ensiosa on pikemminkin runollinen duetto; sekä orkesteri että piano vaihtelevat vetovastuuta huipentaen tasaisen kasvukäyrän räjähdysherkkään soolokadenssiin, joka ei ole Griegin säveltämä, vaan konserton kantaesittäneen Edmund Neupertin. Toinen osa, Adagio Des-duurissa, on herkkä tunnelmapala sekä konserttokirjallisuuden kenties kaunein keskiosa. Finaalissa norjalaiskansallinen iltamatunnelma pääsee irti halling-tansseilla ja hardangerinviulun imitoinneilla.

Teosesittely on muokattu alunperin Helsingin kaupunginorkesterille kirjoittamastani tekstistä.

En saa näiden tekstien julkaisemisesta rahaa, mutta näkyvyyttä kylläkin. Jos siis artikkeli herätti tunteita, kuten iloa, katkeruutta, ihmetystä, silmitöntä raivoa tai vaikka totaalista tyhjyyttä... arvostan suuresti, että jaat sen ystävillesikin. Jaettu tunne on kaksinkertainen tunne, ja minä saan näkyvyyttä ainakin tuplasti!

Kommentit

Kommentit

Leave a Reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.