Venäjänjuutalaisen perheen vesa, amerikkalainen George Gershwin (1898–1937) loi musiikillaan ennenkuulumattoman yhdistelmän jatsin ja konserttimusiikin elementeistä. Nykyään moinen tyylicocktail herättäisi tuskin huomiota saati moitteita, mutta omana aikanaan Gershwinin saama jättimäinen suosio nosti myös hänen vastustajansa jaloilleen. Yhtäältä häntä ihailtiin taituripianistina ja säveltäjänä, joka saa nuottirivit svengaamaan, mutta etenkin tyylilajien rajoja vartioivan kansanosan keskuudessa viihdemusiikin käyttäminen konserttisalissa koettiin alatyyliseksi. Se oli ajan henki: samanlaista kohtelua sai Gershwinin suuri ihailija ja tyylin jatkaja Leonard Bernstein, jonka sukkulointi kulttuurikentän eri karsinoissa koettiin vähintäänkin ongelmalliseksi.
Siinä mielessä ajat eivät ole miksikään muuttuneet. Myös sata vuotta sitten kaikkien menestyjien taustasta tongittiin törkyä, jotta konserttielämän valokeilat vallanneiden keisareiden vaatteettomuus paljastuisi – jos ei suurelle yleisölle niin ainakin asiantuntijapiireille. Väitettiin, että Gershwin ei olisi asianmukainen muusikko lainkaan. Että hän olisi oppinut säveltämään ja soittamaan vain musiikkiliikkeiden pianoja pimputtamalla, että hän olisi ihan vahingossa päätynyt teattereiden vakituiseksi iskelmänikkariksi. Nykykielellä häntä nimitettäisiin valesäveltäjäksi. Melkoinen syytös!
Gershwiniä mustamaalaajien kiihkoilu tietenkin imarteli. Hän käytti mainettaan sumeilematta hyödykseen eikä suorastaan torpannut hänestä väitettyjä totuuksia. Päin vastoin, hän myös itse ruokki huhuja katujen korkeakoulusta valmistuneesta torimuusikosta, millä hän onnistuneesti kirkasti imagoaan ahdasmielisten taiderinkien ulkopuolisena toisinajattelijana.
Se ei tietenkään ollut totta. Hän oli saanut yliopistotason yksityisopetusta poikavuosista asti, ja nimekkäät säveltäjät Maurice Ravelista Nadia Boulangeriin ja Arnold Schönbergiin joutuivat jopa kieltäytymään hänen pyytämistään sävellystunneista, jotteivät pilaisi hänen persoonalliseksi kehittynyttä tyyliään. Toisaalta Gershwin oli kiistattomasti omaperäinen säveltäjä ja virtuoosipianisti huolimatta siitä, oliko hänellä esittää diplomeja kykyjensä katteiksi.
Rhapsody in Blue (1924) antoi Gershwinille lentävän lähdön kohti konserttimusiikin eliittiä. Tarttuvista melodioista ja svenginkaltaisesta revittelystä huolimatta se on sävellyksenä silti melkolailla muodoton, nimensä mukaisesti katkelmien kavalkadi. Vuotta myöhemmin valmistunut pianokonsertto (1925) on Gershwinin ensimmäinen itse orkestroima teos, muodoltaan perinteisempi ja monella tavalla iso kehitysaksel Rhapsodyn yksinkertaisesta, lähinnä kekseliäihin melodioihin perustuvasta kokonaisuudesta. “Moni kuvitteli, että Rhapsody oli pelkkä onnenkantamoinen”, Gershwin sanoi, “No, minäpä ajattelin näyttää, että tavaraa kyllä riittää”.
No, riittipä tavaraa tai ei, kantaesityksessä jotain Rhapsodyn kaltaista odottanut yleisö joutui pettymään karvaasti, eikä teos ole senkään jälkeen saanut ansaitsemaansa suosiota konserttisaleissa. Sekä Sergei Rahmaninov että Maurice Ravel antoivat sille kyllä korkeimman mahdollisen tunnustuksen säveltämällä omat myöhäiset konserttonsa gershwiniläisen, broadwaylaisromanttisen hybridityylin innoittamana. Katkelmallisesta Rhapsodysta poiketen pianokonsertto on klassisen konserton muotoinen, kolmiosainen teos, jossa hidasta keskiosaa reunustavat nopeat allegrot.
Teosesittely on muokattu alunperin Helsingin kaupunginorkesterille tekemästäni tekstistä.