Tein täydellisen soittolistan Transsendenttisistä etydeistä

Franz Lisztin 12 Transsendenttistä etydiä ovat omassa luokassaan. Niitä ei voi kuvailla klisheisillä vertauskuvilla, kuten pianon vanha tai uusi testamentti, pianistien Mount Everest tai musiikin maratonjuoksu. Ne eivät ole edes musiikin Teräsmies-kilpailu tai kymmenottelu, ne ovat pianon kuulento, musiikin valtameriuinti, Saharanhalkipyörätuolikelaus.

Kuten huomaat, ne ovat niin vaikeita kappaleita, että vain harva pianisti saa niitä kunnialla soitettua edes levylle saati sitten yleisölle konsertissa. Tietääkseni vain yksi suomalainen * on esittänyt ne julkisesti yhteen pötköön, kun Henri Sigfridsson soitti ne Mäntän musiikkijuhlilla vuonna 2008. Unkarilaissuomalainen Gergely Bogányi on kuulemma soittanut ne Sibelius-Akatemian konserttisalissa joskus 90-luvulla.

Lisztin etydien soittotekniset hankaluudet ovat silti vain yksi puoli niiden esittämistä, koska mikään musiikki ei voi kiinnostaa vain siksi, että se on vaikeaa – päin vastoin. Soittokelvotonta musiikkia osaa tehdä kuka tahansa, mutta yhtä aikaa sekä hankalasti soitettavaa että taiteellisesti palkitsevaa musiikkia on historiaan jäänyt vain kourallinen. 

Lisztkin hinkkasi Transsendenttisistä etydeistä täydelliset säveltämällä ne kahteen kertaan, tai laskentatavasta riippuen jopa kolmasti. Jo 15-vuotiaana hän julkaisi op.1 etydit, joita voi pitää Transsendenttisten etydien luonnoksina. Vuonna 1837, voimiensa huipulla ilmestynyt Grandes études on jo hyvin lähellä lopullista versiota, joka ilmestyi vuonna 1852. Versioiden välisenä aikana Liszt oli huomannut olevansa ainoa etydien tasolle yltänyt pianisti, joten hän päätyi tekemään lukuisia helpotuksia vuoden 1852 versioon. Samalla niiden musiikilliset ideat selkiytyivät, ja totta puhuen vain seitsemäs etydi, Eroica Es-duurissa, on myöhemmässä versiossa mielestäni alkuperäistä kehnompi. 

Kuuntelin lähes koko Spotifyn tarjonnan etsiessäni jokaiselle etydille ideaalin tulkinnan. Koska halusin kerätä soittolistaani 12 eri pianistia, jouduin yllättymään tehtävän vaikeudesta. Muutama pianisti nousi niin ylivoimaiseksi, että tuntui väärältä suositella ketään muuta. Toisaalta joidenkin tulkinnat peittosivat yksittäisissä etydeissä koko muun levyn niin selvästi, että siltä pystyi suosittelemaan vain kyseistä kappaletta. Vaikka tehtävä oli vaikea ja lopulta mahdoton, sain kerättyä kasaan 12 eri pianistin All Stars -listan, joka on sittenkin ehjempi kuin yhdenkään yksittäisen pianistin kokonaislevytys.

(* Olen sittemmin oppinut, että ainakin Jouni Somero, Tuomas Kyyhkynen ja Robert Utter ovat esittäneet koko sarjan ainakin yhdessä tai useammassa konsertissa. Linkit vievät You Tubeen.)

  1. C-duuri, “Preludio”: Boris Giltburg

Kaikki kunnolliset pianosarjat alkavat fanfaarimaisella C-duurilla. Oli kyseessä sitten J.S. Bachin Preludit ja Fuugat, Frédéric Chopinin etydit tai kenen tahansa tusinamaakarin satunnaisista pikkukappaleista koottu nuottikokoelma, se kuuluu aloittaa kappaleella C-duurissa, koska niin on oikein. 

Lisztin Transsendenttisten etydien avausnumerosta selvitään yleensä reilusti alle minuutissa ilman kummempaa kiirehtimistäkin, mutta Boris Giltburg nautiskelee seiskasoinnuista niin antaumuksella, että tiukille menee. No, mitä tällä lisäajalla sitten saa? Vapauksia, hidastuksia, kiihdytyksiä. Hyväksytään se tosiseikka, että kappalehan on lämmittelybiisi, jonka aikana kuuluukin haeskella tuntumaa lihaksiin, venytellä ja hypähdellä varsinaista rupeamaa silmällä pitäen. Nuoren Giltburgin tekemällä tehdyltä maistuva temppuilu ei kestä lähempää tarkastelua kaikkien kahdentoista etydin ajaksi, mutta Preludion muuten niin suoraviivaisiin sekvenssikulkuihin saa minun puolestani surutta keksiä kepposia ilman huonoa omaatuntoa.

2. A-molli, “Fusées”: Vladimir Ovchinnikov

Toinen etydi on myös toisiksi lyhin, silti tuplasti Preludion kestoinen tykitys. Kappaleen lisänimi “Raketit” ei ole Lisztin vaan Ferruccio Busonin antama, ja ilmeisesti innoittunut oikean käden laukkaavista hypyistä pitkin koskettimistoa. Etydi on vaikea, kenties vaikein. Kukaan ei ole vielä saanut A-molliin yhtä kuivakkaa ja silti dramaattista soundia kuin Vladimir Ovchinnikov, jonka kokonaislevytys on muutenkin yksi parhaista. Kaikkien 12 etydin kuunteleminen putkeen Ovchinnikovin intensiteetillä vastaa noin kuutta ja puolta Red Bull -tölkkiä, joten heikkohermoisille suosittelen joko taukoja tai kevyempiä pianisteja, mutta kyllä kuka tahansa kestää kakkosetydin verran rajumpaakin rynkytystä. 

3. F-duuri, “Paysage”: Claudio Arrau

Tarinan mukaan Liszt olisi saanut kolmosetydiinsä inspiraation katsellessaan edessään lipuvia maisemia junan ikkunasta. Siitä lisänimi “maisema”, mutta yhtä hyvin se voisi olla “Se helpompi etydi”, koska F-duuri on tosiaan sarjan viimeinen – ja ainoa – hengähdyshetki koko tunnin kestävän rytyytyksen aikana. 

Oli Claudio Arraun levytys kuinka maineikas ja mestarillinen testamentti tahansa, hän oli levytyksen aikana jo yli seitsemänkymppinen. Arrau on yksi kaikkien aikojen parhaista pianisteista, jonka soitossa yhdistyi luonnollisella tavalla äärimmäinen nopeus, musikaalisuus, herkkyys ja dramaattisuus. Siitä huolimatta Lisztin etydit on täysin väärä paikka viettää eläkepäiviään, ja toisinaan kuulostaa kuin chileläinen soittaisi Lisztiä kiikkustuolissa huojuen. Silti – tai juuri siksi – kolmosetydin verkkaisesti lipuvia harmonioita harva jos kukaan saa maalailtua yhtä värikkäiksi kuin Arrau vanhoilla päivillään. Itse asiassa kukaan ei soita Paysagea samalla auktoriteetilla kuin Arrau. 

4. D-molli, “Mazeppa”: Lazar Berman

Vuonna 1819 Lordi Byron kirjoitti runon Ivan Mazepasta, Puolan hovissa 1600-luvulla palvelleesta apu- ja panomiehestä, jonka hallitsematon sukuvietti vie voiton itsesuojeluvaistosta. Jäätyään herra kreiville kiinni rouva kreivitär Theresan kanssa vehtailemisesta hänet tuomitaan maanpakoon julmalla tavalla. Hänet sidotaan alasti kiinni hevosen selkään ja lähetetään matkoihinsa niin kauas, kuin hevosessa henki pihisee. Selkärankaa säästämätön karkoitusretki päättyy Ukrainaan, jossa Mazepa vapautetaan köysistään ja korotetaan armeijan päälliköksi. Tarinalla on todellisen historian kanssa vain vähän tekemistä, mutta tarina oli sitäkin tärkeämpi Lisztille. Hän sävelsi Mazeppa-runosta ensin pianoetydin ja sovitti siitä myöhemmin myös sinfonisen runon orkesterille – kesystä ja heikosti orkestroidusta versiosta ei voi puhua samana päivänä etydin kanssa, mutta se joka tapauksessa paljastaa kuinka kovasti kertomus iski Lisztiin. 

Lazar Berman levytti Lisztin etydit ainakin kahdesti. Jälkimmäinen versio pyyhkii ensimmäisellä lattiaa niin äänityksen kuin tulkintojen ansiosta; itse asiassa jälkimmäinen versio on kokonaisuutena paras levytys koko etydisarjasta. Neljäs etydi, Mazeppa on ylivoimaisesti hurjempi, pelottomampi, voimakkaampi kuin muilla levyillä, ja kaikessa törkeydessäänkin Bermanin Mazeppa ylittää ne rimat joihin muut pianistit kolhivat otsansa. Kuunnelkaa vain avaustahtien murtosointuja. Tältä tuntuu, kun raipaniskut lyövät keskelle pakkasen puremia poskipäitä, ja vielä pitäisi hytkyä köysiin sidottuna hevosen selässä… Erikoismaininnan ansaitsee Bermanin soitin, joka lienee hankittu jonkun moskovalaisen saluunan konkurssipesän poistomyynnistä. Tiedä vaikka olisikin, levy on taattua Melodiya -laatua.

5. B-duuri, “Feux Follets”: Michele Campanella

Tässä vaiheessa transsendenttisia etydejä koittaa siirtymistä pahin. Miten palautua Mazeppan äärimmäisestä voimankäytöstä Feux Follets’n kevyisiin trilleihin? Ei mitenkään. Mahdoton tehtävä, ainakin kuulemani perusteella. Tyypilliseen tapaan Mazeppasta eteenpäin jatketaan samalla ryminällä ja pedaalin painelulla, vaikka luulisi levytysstudiossa olevan aikaa kahvittelulle kahden teknisesti kenties raskaimman etydin välissä. 

Michele Campanellan lisztit ovat legendaarisia siitä huolimatta, ettei hän puserra niistä kaikkia mehuja. Campanella ei hikoile maksimisykkeen rajoilla, ei hakkaa verisuonet pullistellen, ei tartu soitinta riveleistä ja ravista siitä ilmoja pihalle niin kuin soitin parka olisi velkaa… mutta hänen Virvatuli-etydinsä tekee vaikutuksen selkeydellään ja irtonaisuudellaan. Campanellalla on taito pumpata pikkunäppärään sormiharjoitukseen elämää dynaamisella liikehdinnällään ja leikkisyydellään, mikä puuttuu esimerkiksi Kissiniltä, Arraulta ja jopa Bermanilta. 

6. G-molli, “Vision”: Claire-Marie Le Guay

Myönnän, etten tuntenut ranskalaispianisti Claire-Marie Le Guayta ennen kuin kahlasin Spotifyta Lisztin etydien perässä. Kokonaisuutena hänen etydilevynsä kallistuu keskitielle, varovaiseksi läpiluennaksi, jonka kaltaisella tulkinnalla on vaikea perustella vielä yhtä levyä kaikkien edellisten perään. Helmiäkin Le Guaylla on joukossa, mutta yksikään niistä ei erotu edukseen samalla tavalla kuin kuudes etydi Vision. Siihen Le Guay lataa sopivan annoksen kauhua ja ennen kaikkea murhetta, jota Lisztin etydeistä löytyy säästeliäästi. Le Guayn kosketus pääsee edukseen juuri hautajaistunnelmissa. Basson kirkonkellot kaikuvat komeasti, pitkä melodia kantaa kuten kuuluukin.

7. Es-duuri, “Eroica”: Freddy Kempf

Kyllä, Freddy Kempf, mies jonka soitto on joskus niin rutikuivaa, että hänen konsertteihinsa annetaan metsäpalovaroitus. En ole koskaan ollut Kempfin suuri fani, enkä ole tämänkään jälkeen, mutta Eroica-etydiin hän saa imua, jota monilta uupuu. Kempf on oikukas, Kempf on dramaattinen, ja mikä tärkeintä, Kempf saa tässä survoa koskettimet pohjalautaan sivullisia uhreja varomatta. Kempf rakentaa Eroicasta hartaasti itseään isomman tarinan, jonka hän yhtä päättäväisesti paukuttaa palasiksi tulivoimastaan kuuluisilla oktaaveillaan.

8. C-molli, “Wilde Jagd”: Jevgeni Kissin

Periaatteessa Jevgeni Kissinin levyttämistä etydeistä voisi valita minkä tahansa numeron ja nostaa sen parhaaksi. Mutta aivan kuten Ovchinnikovin ja Bermaninkin kohdalla, Kissinin paahtovoima käy pitemmän päälle liian kuumana. Paatuneimmankin pianomaanin hermosto huutaa taukoa ja sielunruokintaa, hetkisen verran lempeyttä, eikä vähiten siinä vaiheessa kun olemme vihdoin edenneet Wilde Jagdiin. Se on kenties vaikein, kovaäänisin ja näyttävin etydi, jota Liszt asianmukaisesti ohjeistaa soitettavaksi Presto Furioso, raivokkaan nopeasti. Kissin ottaa Lisztin ohjeen niin todesta, että seuraavan kerran tämä Steinway soi pianokorjaamolla. Ei lisättävää.

9. As-duuri, “Ricordanza”: Janina Fialkowska

Pianistit ne jaksavat yllättää. Olen aina pitänyt Janina Fialkowskaa yksinomaan Chopin-eksperttinä, joka löytää kyllä mazurkoista sen puolalaisen sielukkuuden ja surumielisyyden, joista Chopin parhaimmillaan tunnetaan, mutta siinäpä se – Lisztiä en häneltä tunne. Vaikka hänen vuonna 2001 tekemänsä levy Lisztin etydeistä ansaitsi kriitikkopiireissä suitsutusta, ja hän kiersi maailmalla soittamassa transsendenttisiä konserteissa (kaikkien soittaminen yhdessä konsertissa on suoraan sanottuna mielipuolinen ajatus), ihan minun sieluani hänen urotekonsa Lisztin parissa ei ravistanut. 

Kuunneltuani Fialkowskan Lisztin etydit, en ihmettele etten ollut aiemmin innostunut niistä; ne ovat varovaisia, niiden luonteessa on enemmän oikeinsoittoa kuin heittäytymistä, niistä puuttuu mielipuolisuus, joka nostaa juuri nämä etydit pianokirjallisuuden peljätyimmäksi etydisarjaksi. Poikkeuksen tekee yhdeksäs etydi, Ricordanza – Muisto. Se toimii. Siinä kuuluu ripaus fialkowskalaista Chopinia. Harva uskaltaa tehdä etydistä niin haavemaista tuokiokuvaa kuin Janina Fialkowska. Ricordanzan siirappia tihkuvissa lirutteluissa ja improvisoiduilta kuulostavissa harmonioissa on sellaista ylväyttä, että näen silmissäni Fialkowskan katseen harhailevan pitkin kattopaneleeja omasta sielukkuudestaan ymmyrkäisenä. Niin minä ainakin tekisin, jos osaisin soittaa näin hyvin.

10. F-molli, “Appassionata”: Nelson Goerner

Nyt iski seinä vastaan. Kuuntelin kymmeniä versioita kymppietydistä, eikä yhtäkään voi käsitellä edes samalla postinumeroalueella Vladimir Ovchinnikovin kanssa. Koska olen periaatteen miehiä ja haluan löytää jokaiselle etydille oman pianistin, päädyin lopulta toisiksi parhaaseen. Tai ehkä kolmanneksi, sillä Bermaninkin ehdin jo käyttää Mazeppaan. Tässä vaiheessa on myöhäistä perääntyä. 

Ongelmat alkavat jo otsikossa Appassionata. Se ei ole Lisztin antama, mutta Intohimo kuvaa hyvin etydin tunnelmaa. Vielä paremmin sitä kuvaisi esitysmerkintä Allegro Agitato Molto, jonka sanoja vain harva pianisti vaivautuu sisäistämään. Missä on ahdistus? Missä intohimo? Missä paatos? György Cziffraa koetin pitkään istuttaa ideaaliksi Appassionataan, mutta hänen versioistaan uupuu nuottiuskollisuus niin silmiinpistävästi, että Lisztin musiikista on ihan turha puhua. Hän puuhailee täysin omiaan. Parhaassa levytyksessä hän soittaa etydin pari minuuttia hitaammin kuin muut, hairahtuu välillä nokturnimaisiin tunnelmiin ja lisäilee sinne tänne oktaaveja tai väliääniä. Voin suositella häntä vain kuriositeettina. Muut eivät ole niinkään kiinnostavia, esimerkiksi Alice Sara Ott soittaa muuten kauniisti, mutta unohtaa painaa koskettimet pohjaan saakka. Eikä oikein kukaan tunnu tietävän, mitä kuudestoistaosanuotti kahdeksosanuotin perässä tarkoittaa – vaikka juuri siitä efektistä syntyy se Lisztin pyytämä Agitato. 

Nelson Goerner pääsee lähimmäksi. 

11. Des-duuri, “Harmonies du Soir”: Nelson Freire

Etydeistä suurin ja kaunein on Harmonies du Soir. Toisin kuin Chopin, Liszt ei käsittele etydejään vain yhden teknisen ongelman kautta, vaan jokaisessa etydissä on useampi karikko. Yhdestoista etydi on silti enemmän murtosointuetydi kuin mikään muu, ja juuri tässä tulkinta joko kaatuu ja ylevöityy paksuun, laulavaan sointiin. Nelson Freire saa aikaiseksi uskomattoman täyteläisen soinnin, joka korostaa teoksen impressionistista värimaailmaa. Päälle melodiset kaarrokset ja dynaaminen rikkaus, ja meillä on toistaiseksi Spotifyn täydellisin tulkinta Harmonies du Soirista.

12. B-molli, “Chasse neige”: Amir Katz

Mitä Lisztin päässä on liikkunut? Olemme kuulleet jo tunnin verran lähes tauotonta norsunluun kalinaa, kunnes hän heittää kuulijat keskelle Chasse neigeä, lumipyryä. Etydi on dramaattinen, synkkä, verrattain staattinen ja aavemainen, ja se loppuu kuin tahallisesti vältellen kaikkia pianistisia ilotulituksia, joilla kaikki arvonsa tuntevat etydisarjat kuuluu päättää. 

Minulle Chasse neige on silti etydeistä läheisin. Se on tyylikäs päätös ajoittain kaikkea muuta kuin tyylikkäälle sarjalle. Se kysyy niin draaman- kuin motoriikantajua, ja ennen kaikkea se soi parhaimmillaan sekä pianistisesti että orkestraalisesti, jos pianisti vain on tehtäviensä tasalla. Amir Katz on. Tutustuin Katzin pianismiin lähes kymmenen vuotta sitten, ja vaikka silloin ennustin hänen pikaista läpimurtoaan maailmanmaineeseen, saan edelleen pitää hänet omana salaisena suosikkipianistinani. Levyllä hän on häkellyttävän elegantti. Hänen Chopinin balladeista on yksi kaikkien aikojen parhaista ja hänen transsendenttiset etydinsä eivät häviä kenellekään. Tasapainoiset, punnitut ja hillityt tulkinnat eivät toki tyydytä adrenaliininnälkäisiä raivopianismin ystäviä, mutta jos pidät virtaviivaisesta formula-ajosta ryteikkörallin sijasta, Katz on varma valinta. Kuuntelepa vain, kuinka tasaisesti Chasse neigen ehtymätön tremolo nakuttaa ympäröivästä mylvinnästä huolimatta, kuinka se hengittää, liikkuu ja kasvaa kuin elävä organismi, ja kuinka bassolinja käy vuoropuhelua melodian kanssa. Ja kun saavutaan loppunousua edeltäviin asteikkoihin, en tiedä yhtäkään toista pianistia, jonka sormissa jokainen yksittäinen kosketin herää aaltoilemaan kaikissa sateenkaaren väreissä. Kun lumimyrsky on lopulta ohi, Katzin sormet huokaavat syvään helpotuksesta. Vain yksittäiset hiutaleet jäävät leijailemaan laskeutuvan pimeyden kannattelemana – ja yhtä arvaamatta kuin ne alkoivat, haihtuvat transsendenttiset etydit kohti kaukaisuutta. 

En saa näiden tekstien julkaisemisesta rahaa, mutta näkyvyyttä kylläkin. Jos siis artikkeli herätti tunteita, kuten iloa, katkeruutta, ihmetystä, silmitöntä raivoa tai vaikka totaalista tyhjyyttä... arvostan suuresti, että jaat sen ystävillesikin. Jaettu tunne on kaksinkertainen tunne, ja minä saan näkyvyyttä ainakin tuplasti!

Kommentit

Kommentit

Leave a Reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *