Frédéric Chopin lienee syypää numero yksi sille, että pianonsoiton harjoittelemisesta on tullut taloudellisesti tuottavaa konsertointitoimintaa. Häntä ennen sellaiset säveltäjäsuuruudet kuin Carl Czerny, Ignaz Moscheles ja Johann Nepomuk Hummel olivat kyllä säveltäneet yhteensä satoja tavattoman hyviä etydeitä, mutta niissä oli yksi iso ongelma: niiden soittamisella ei kukaan kehdannut kuormittaa maksavaa kuulijakuntaa. Chopin ujutti kotityöt konserttisaliin onnistuneesti. Hän nimittäin ensimmäisenä sävelsi pianoetydeistä – sanan varsinaisessa merkityksessä pianonsoiton harjoituksista – niin hyvää musiikkia, että niitä kehtasi soittaa myös olohuoneen ulkopuolella.
Sai Chopinkin niskaansa kateutta ja kaunaa. Hänen 12 etydiään op. 10 (1829–1832) pidettiin aluksi jopa haitallisena harjoitteena, jonka soittamisesta voi hyötyä vain vääräsorminen pianisti. Terveen soittajan ei tule niissä näppejään pilata. Tämä on tavallaan totta; moni pianisti yhä edelleen pilaa kätensä soittamalla Chopinia liian nopeasti, liian kovaa, liian huonolla tekniikalla kuvitellen, että koskettimiston ääressä riehumalla voi korvata viikon punttisalitreenit pianotuoliltaan poistumatta. Taidetta nämä etydit ovat eikä harjoitteita, nimestään huolimatta.
Neljä vuotta edellisen sarjan jälkeen Chopin julkaisi toiset 12 etydiä. Vastaanotto oli lämpimämpi, eikä suotta. Jälkimmäinen sarja on etääntynyt yhä kauemmaksi harjoitteen ideasta kohti täysipainoista taidemusiikkia. Etydit ovat yhä lyhyitä, keskimäärin vain minuutin tai pari, mutta niissä on enemmän draamaa, kiperiä kohtauksia, käänteentekeviä tapahtumia – sanalla sanoen kekseliäisyyttä. Opus 25 etydejä esitetään ja levytetään huomattavasti useammin kuin opus 10 etydejä.
Olen koonnut Chopinin etydien Dream Team -listan samalla tavalla kuin Lisztin etydit: kuuntelin aina yhdestä etydistä mahdollisimman monta tulkintaa Spotifysta ja valitsin listalleni kiinnostavimman. Jokaiselle etydille oli löydyttävä eri pianisti, mikä oli totta kai mahdotonta toteuttaa ilman kompromisseja. Esimerkiksi Grigori Sokolov on likipitäen ylittämätön, mitä op. 25 etydeihin tulee, mutta lopulta yksi tulkinta hänelläkin selvästi ylitse muiden.
Periaatteen miehillä on aina kuhmu otsassa ja lommo seinässä. Koottuani listan valmiiksi, huomasin Vladimir Ashkenazyn tunkeutuneen joukkoon vahingossa kaksi kertaa. No, toinen sai tietenkin mennä, tilalle oli otettava joku muu. Ei välttämättä yhtään huonompi pianisti, mutta silti kakkosvaihtoehto.
Ilman tätä sääntöä en olisi silti koskaan tutustunut sellaisiin pianisteihin kuin Ragna Schirmer, Philippe Giusiano, John Bingham… hienoja tulkitsijoita kaikki. Muutamasta kompromissista huolimatta Chopin Etudes Dream Team -lista on lähes täydellinen läpileikkaus näiden etydien levytetystä lähihistoriasta, ja kuten aina, se kertoo enemmän kokoajastaan kuin mistään objektiivisesta totuudesta.
Täydellinen soittolista Frédéric Chopinin etydeistä op. 10
1. C-duuri, Martha Argerich
Liian moni pianisti nytkäyttää C-duurietydin käyntiin kuin Escortin ylämäkeen. Missään ei Chopin pyydä pianistia epäröimään aluksi, mihin tempoon rahkeet tänään riittävät ja pitämään siitä parhaansa mukaan kiinni tahdista kaksi lähtien. Martha Argerich ei epäröi hetkeäkään, ei säästele, ei hienostele tahikka tee etydistä itseään suurempaa taidetta ymppäämällä sekaan tyhjänpäiväistä rubatoa. Tähän on yksinkertainen selitys: Argerichin ei tarvitse polttaa karstoja koneesta, koska hän ei ole aloittamassa pitkää ja uuvuttavaa etydisarjaa, vaan päin vastoin päättämässä konserttiaan ylimääräisellä numerolla. Argerich on nyt jättämässä loputkin rippeet konserttisaln puolelle. Tai ehkä hänellä on vain kiire karonkkaan.
2. A-molli, Louis Lortie
Chopinin etydien soittaminen yhteen pötköön käy urheilusuorituksesta vähän kuin kymmenottelu – pituushypyn jälkeen pitää työntää kuulaa, sen jälkeen hypätä korkeutta ja sitten vielä juosta. Chopinin kymmenotteluun kuuluu sormivälilihan äärimmäinen venyttäminen ykkösetydissä, ja heti perään hipsiminen koskettemia ylös alas hämähäkkimäisesti, sormet sumpussa kakkosetydissä. En ole kummoinen pianisti, mutta sen verran osaan soittaa, että pystyn samastumaan pianistin piinaan.
Kakkosetydi on heikkojen sormien lihaskunto- ja notkeustesti. Niiden on kiemurreltava toistensa ohi, yli ja ali pitkin peräkkäisiä koskettimia ergonomiasta piittaamatta, koska peukalo ja etusormi pitävät samaan aikaan kiinni soinnun säveliä. Se on ihan helvetillinen homma nykyisillä soittimilla, joista Chopin ei osannut nähdä edes painajaisia. Vähäisempi pianisti pyristelee tästä etydistä piiloutumalla raskaan pedaalijalan taakse tai rämpimällä sen läpi tinkimällä rytmistä ja liukkaudesta. Louis Lortie tekee tasapainoista jälkeä ja poimii lirityksen sekaan myös harmonioita. Ne ovatkin paljon kiinnostavampia kuin varsinainen etydiosuus, joka on vain saman kuvion toistamista.
3. E-duuri, Boris Berezovsky
This is Chopin, baby. On mahlaa, on siirappia. On hunajaa romantiikan nälkäisille ja huippukohta heille, joita puhuttelee pullistelu ja sykkivät verisuonet.
Harvoin kuulee niin erilaisia tulkintoja samasta kappaleesta kuin Chopinin kolmosetydistä. Yhdet kiirehtivät nokturnitaitteet pikavauhdilla kohti riitasointuista huippukohtaa, joka sitten lakaistaan ohi mitään muistijälkiä jättämättä. Toiset luulevat, että pitämällä tempon tasaisena he paljastuvat tunnekuolleiksi psykopaateiksi ja valuttavat siksi koskettimille aromivahvennettua jälkiruokajuustoa niin, että takarivillä löyhkää.
Boris Berezovsky on keskitien mies ja siksi ilmiselvä valintani.
4. Cis-molli, Andrei Gavrilov
Kun Svjatoslav Richterin hirmuvauhtinen hutaisu vanhalla neuvostofilmillä nousi julkisuuteen, nelosetydistä tuli pianistien pikajuoksukisa. Onhan siinä aineksia olympialajiksi: liiallisen voimankäytön käsitystä ei tunneta, verenmakua kuuluu asiaan, kramppeja ei säästellä ja maalisuoran jälkeen ruiskutetaan maitohappokuohut varikkotyttöjen päälle Maamme-laulun soidessa.
Mutta mikään ei silti oikeuta sen hienojakoisten rytmejä ja harmonioita heittämistä lotoksi ja jokeriksi. Harva pianisti uskaltaa – tai osaa – soittaa etydiä kuten partituuri määrää. Chopin ei anna edes pedaalista ensiapua, se kun sallisi pikkutarkan kuvioinnin muuttamisen mössöksi vain jalkaterää painamalla. Liian helppoa, ja tylsää.
Pianon Lars Ulrich ja Richterin ainoa oppilas Andrei Gavrilov ymmärtää kuinka tämä etydi soitetaan paitsi nuottiuskollisesti myös niin, että sekä tekninen briljanssi että taiteellinen tunneilmaisu jakavat pääosan sulassa sovussa. Onko tämä tyylikästä? Ei todellakaan. Onko se kiinnostavaa? Kuuntele itse.
5. Ges-duuri, Mihail Pletnjov
“Suunnitelmallisten studiolevyjen jälkeen on puhdistavaa kuunnella sekopään tulkintaa”, sanoi eräs pianisti Mihail Pletnjovista.
Niin on. Olen aina ihaillut Pletnjovin soittoa. Se on ilmeikästä, se on kevyttä, runollista, punnittua ja silti ihan silkkaa Black Jackia. Kävin Pletnjovin konsertissa Budapestissa syksyllä 2019, enkä ole koskaan kuullut niin kiinnostavaa tulkintaa Beethovenin viimeisestä sonaatista. Jokainen tahti oli kuin uusi maailma edellisen jatkoksi. Mutta kuinka monta uutta maailmaa ihminen jaksaa ottaa puolessa tunnissa vastaan? Ei monta, en minä ainakaan. Kaikesta huolimatta jokainen hetki Pletnjovin seurassa on kiehtova matka tuntemattomaan – joskus myös takaisin.
Yksikään versio Chopinin mustien koskettimien etydistä ei vedä vertoja Pletnjoville. Oikean käden kuviointi on höyhenenkevyt, se laulaa pehmeästi ja tikittää kuin raekuuro huopakattoa vasten. Vasemman käden soinnut milloin säestävät, milloin kommentoivat. Käsien vuoropuhelu tuntuu täysin improvisoidulta ja silti suunnitellulta. Tähän pystyy vain Mihail Pletnjov.
6. Es-molli, Zlata Chochieva
Kuudes etydi on Chopinin etydiksi helpohko, pikemminkin nokturnia tai hidasta preludia muistuttava tunnelmapala. Koska Chopin on – Glenn Gouldin luonnehdintana – oikeakätinen taikuri, on kuvaavaa, että sarjan ensimmäinen nimenomaisesti vasemman käden etydi onkin sitten hidas ja harras.
En ole kuullut es-mollietydistä yhtäkään epätyydyttävää tulkintaa. Silti Zlata Chochievan levytyksessä on jotain, mitä muilla ei. Pidän hänen pehmeästä soundistaan ja notkeasta fraseerauksestaan. Melodiat hakeutuvat aina jostain jonnekin, soinnuissa on jännitteitä, jotka purkautuvat vasta kylliksi painetta padottuaan. Chochieva on selvästi suunnitellut kaiken etukäteen, eikä siinä ole mitään vikaa.
7. C-duuri, Vladimir Ashkenazy
Tämän etydin hienous ei ole minulle auennut. Se on sekava, jäsentymätön, Chopinille kovin teennäisen oloinen, eikä siinä ei ole hänelle niin tunnusomaista melodisuutta nimeksikään. Kappale ei laula, sen soinnut eivät vie kohti mitään, ja polyfoniankin kanssa Chopin flirttailee vastoin tapojaan. Kaksoisotteita nakutellaan, sen pituinen se. En taida olla ajatuksineni yksin, niin harva levytys tuntuu aidosti inspiroituneelta. Vladimir Ashkenazy lähes ainoana uskaltaa pomputtaa kaksoisotteet irtonaisesti ja jättää pedaalin niille, jotka eivät osaa sitoa ääniä kuin polkemalla päkiää parkettiin siinä toivossa, ettei kukaan huomaa.
8. F-duuri, Akiko Ebi
F-duuri on etydin arkkityyppi. Oikean käden sormet suhaavat suunnilleen samaan asentoon sementoituna ylös alas samalla ja vasen käsi hyppii bassossa säätämässä tunnelmaa. Konsertissa äärimmäisen näyttävää, levyllä hyvin hankalan kuuloista.
Vaikea etydi onkin. Spotifysta ei monta säällistä tulkintaa löydy. Harva pianisti jaksaa muistaa, että kovaa ja kiireellä ei taiteessa tehdä tulosta. F-duurietydissä kuuluu leikkiä, ei meuhkata. Lirkutella saa, pullistelulle on parempiakin paikkoja. Nyt ei ole oikea hetki näyttää, että ranteesta löytyy Linkosuon ruisneppareita vaikka jokaiselle koskettimelle. Akiko Ebi tajuaa tämän ja tursottaa jokaiseen tahdin täyteen dynamiikkaa ja jopa sarkasmia. Sellainen yhdistelmä käy pitemmän päälle hermoon, vaan tämäpä ei ole yhtään pitempi.
9. F-molli, Kemal Gekić
Chopinin tuotannon ainoa harhalaukaus, ja kyllä, tunnen hänen laulusarjansa.
Antakaa anteeksi, mutta näin tylsää melodiaa ei Chopin ole kuunaan tehnyt. Teatraalisesti ylös, ylös, ylös ja ylidraamattisesti alas. Sitten sama uudestaan, vaan ei ihan. Draama on tekemällä tehtyä, aivan kuin Chopin parodioisi italialaisen oopperan pahimpia klisheitä. Niitä, joita tenori tehostaa vääntämällä naamansa sellaisiin asentoihin, jotta sokeimmatkin mummot sulavat kutosparvella saakka. Jos Chopinin muut etydit ovat maailman kauneinta runoutta, F-molli on Salattujen elämien koekuvaus.
No, tämän vuodatuksen jälkeen voin ilokseni suositella täysin vilpittömästi Kemal Gekićin tulkintaa. Hän on jemmannut melodian lähes kuulumattomiin ja paisuttelee draamasta niin ylinäyteltyä kesäteatteria, että se ei ole enää edes saippusarjaa. Se on meta-draamaa, tutkielma helsinkiläiskorttelin elämäntavan representaatiosta 2000-luvun mediailmastossa post-baudelairiläisenä reflektiivissosiologisena teoriana – nyt myös toffeenmakuisena.
10. As-duuri, Alessandro Deljavan
Elämässä ja etydeissä kaikki on helppoa, jos säännöt saa päättää itse. Pääsykokeista saa paremmat pisteet, jos lunttaa; 110 metrin aidat taittuvat nopeammin, jos poistaa aidat. Chopinin As-duuri etydi on aika helppo, jos jättää soittamatta mitä partituurissa lukee.
Oikeasti etydi ei ole helppo, vaan yksinkertainen, ja sen alati toistuva oikean käden kuvio istuu kuin valettuna kouraan. Etydin salaisuus piileekin siinä, että kuvion painotukset ja pedaalin käyttö muuttuvat joka fraasilla, mikä tekee etydistä enemmänkin aivo- kuin käsijumppaa. Vaikka Chopin on tämän täysin selkeästi kirjoittanut nuottiin, kuuntelemistani pianisteista vain Ashkenazy ja Deljavan vaivautuivat – tai onnistuivat – soittamaan aksentit ulos kadottamatta virtailevuutta. Valitettavasti Ashkenazy oli jo varattu, vaan eipä Deljavan häviä hänelle yhtään.
11. Es-duuri, Valentina Lisitsa
Murrettuja sointuja vasurissa, murrettuja sointuja oikeassa – kaiken yllä kantava melodia, jos vain pikkurillissä riittää potkua. En yleensä pidä Valentina Lisitsan tavasta jahdata musiikin maailmanennätyksiä sekuntikello edellä, mutta kappas vain, nyt hän malttaa mielensä. Hän nautiskelee joka hetkestä, melodia saa aikaa kuulua ja kilahtaa, ja sellaiselle turhamaisuudelle kuin fraseeraukselle jää aikaa tapahtua luonnollisesti. Murtosointuja hän hivelee samalla herkkyydellä, jolla yleensä kokeillaan vain jäähtymään jätettyjä uunivuokia.
12. C-molli, Ragna Schirmer
En ollut kuullut saksalaisesta Ragna Schirmeristä vielä pari päivää sitten, vaikka syytä varmaan olisi. Hänen levytyksensä op. 10 etydeistä kallistuu selvästi keskitason paremmalle puolelle, ja vaikkei hän kunnioitakaan roisin showpianismin periaatteita, hänellä on tarpeeksi vauhtia ja voimaa, jotta etydisoitto vetoaa myös pinnallisempiin vietteihin. Schirmerin vallankumousetydi ei ole hurjapäisintä sorttia, vaan tarvinneeko ollakaan, kun koko parin minuutin mellakoinnissa on kuitenkin hyvä imu, vasemman käden kuviointi elää ja mikä tärkeintä: forte on forte, piano on piano. Se on vasta alkua Schirmerin värikartalle, josta huhujen mukaan jopa Tikkurilan maalitehdas on osoittanut kiinnostusta.
Jos ihmettelet, missä oma suosikkipianistisi on, hän luultavasti on päässyt op. 25 Dream Teamini jäseneksi. Siitä voit lukea tästä. Tässä vielä koko op. 10 soittolista kokonaisuudessaan.