Kokosin täydellisen soittolistan Chopinin etydeistä OSA II

Tämä on jatko-osa artikkelille, jossa laadin täydellisen soittolistan Chopinin op. 10 etydeille. Lue se ensin. Tämä artikkeli seuraa luonnollisesti edellistä, koska Chopinin kaksi etydikirjaa muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden. Tässä artikkelissa kerron, miksi soittolistani on täydellinen kokoelma op. 25:n levytyksistä.

1. As-duuri, Vladimir Horowitz

Muutamalle maailman konserttisaleja 1960–70 luvuilla hallinneille pianisteille kehittyi mystinen oireyhtymä. Se ilmeni voimakkaana tarpeena poiketa vakiintuneista tulkintatraditioista, ylikasvaneena motorisena ja älyllisenä kehityksenä, toistuvina ja yllättävinä rytmihäiriöinä, vaikeutena vastaanottaa kritiikkiä, hallitsemattomaksi paisuneena egona sekä korostuneena omanarvon tuntona. Voimakas erillisyyden ja erinomaisuuden kokemus olivat tyypillisiä taudinkuvan oireita. Olen antanut tälle ilmiölle nimen Gouldin-Horowitzin syndrooma. 

Tutkimukset osoittavat, että syndrooma on vaikeahoitoinen mutta parannettavissa, ja todiste on tässä: Vladimir Horowitzin The Last Recording (1990) on pitkän uran komea testamentti, jossa 86-vuotias vanhus ymmärtää vihdoin jättää uhoamisen nuoremmilleen ja alkaa soittaa ikäiselleen sopivalla seesteisyydellä. 

Haydnin ja Lisztin lisäksi levyllä on sekalainen kokoealma Chopinia, mukaan luettuna kaksi etydiä op. 25. Kun nro 5 kärsii vielä lopputahtien musertavasta takomisesta, etydi As-duurissa hipoo täydellisyyttä. Horowitz soittaa helmeilevät sointukuviot tavattoman irtonaisesti, pysyttelee useimpiin verrattuna tukevasti alitempon puolella. Vaikka Horowitzin egoilu onkin hillitympää, ei hän itseään sentään karkuun pääse: basson säveliä paukuttamalla hän vääntää kuin rautalangasta, että nyt ollaan kuulkaa Des-duurissa, ilman minua ette olisi tätäkään huomanneet. Tyylitöntä? Totta vie, mutta kun asialla on 1900-luvun suurin pianisti, huonon maun määritelmät eivät enää päde.

2. F-molli, Krzysztof Jablonski

Elämässä ja musiikissa on tärkeää erottaa vasen oikeasta ja kiireelliset asiat tärkeistä – ja nakit muusista. Chopinin F-duurietydissä kiireellinen asia kulkee oikeassa kädessä, tärkeä vasemmassa, nakit viuhuvat muusin päällä. Tasapainoisesta symbioosista syntyy elämänmakuinen tulkinta kuten Krzysztof Jablonskilla. 

Kuten kaikille Chopinin etydeille myös tälle on annettu outo nimi, “Mehiläinen”. Chopin itse ei nimennyt ainuttakaan kappaletta muuten kuin vakiintuneilla teoskaraktereilla: barcarolle, Tarantella, Berceuse, Poloneesi… Mehiläisetydin nimistötieteellinen selitys lienee se, että esittämällä sen konsertissa ylimääräisenä, mahdollisuus lennellä kukasta kukkaan kasvaa eksponentiaalisesti.

3. F-duuri, Nelson Freire

Sarjassa lapselliset etydit kunniamaininnan saa F-duurietydi “Ritari”, vähähiilihydraattinen vaihtoehto Franz Lisztin Feux Follets’lle. Nelson Freire soittaa kuviot ketterästi ja hypyt sen verran terhakkaalla pompulla, että nousee kovassa kisassa kärkipaikalle jopa Maurizio Pollinin ohi. 

4. A-molli, Juana Zayas

Vuonna 1977, kun Chopinin etydien esittäminen yhdessä konsertissa oli vielä kova juttu, kuubalainen Juana Zayas sai kriitikko Harold C. Schonbergiltä häpeilemätöntä hehkutusta. Haukuttuaan ensin asiaankuuluvalla kuivuudella Zayasin tulkinnat Mozartista ja Ravelista pahaisen virtuoosin läpisoitannaksi, “hänen hirmuisuutensa” Schonberg äityi valuttamaan Lincoln Centerin käytävälle karamellisoituja kuolanoroja: “Neiti Zayasin esitys etydeistä oli ylitsevuotavan vaikuttava. Hän ei ollut enää vain virtuoosi. Hän soitti paljon värikkäämmin kuin vielä hetki sitten, tulisella tekniikalla ja melkoisen omaperäisesti… Neiti Zayasin onnistui ylläpitää mielenkiintoa kaikissa etydeissä, jopa loppua kohti petraten. Tämä oli kaikkiaan vaikuttava tempaus, ja saattaa hyvinkin olla, että meillä on tässä synnynnäinen Chopin-pianisti.” Saattaapa hyvinkin olla.

Zayasin kahdesta kokonaislevystä varhaisempi (1983) on silti kolme pykälää kevyempi kuin jälkimmäinen (1999). Kuuntele vaikka, kuinka A-mollin synkopoidut hypyt muuttuvat vuosien saatossa ensin klenkkaukseksi, sitten ontumiseksi. Ei Zayasin soittokunnossa ole mitään vikaa, näin vain tuppaa pitkässä suhteessa käymään. Kun kuluttaa samoja kappaleita yhteen menoon 30 vuotta, sitä yhtäkkiä huomaa kaipavaansa nuottiviivojen väliin lisää säpinää, vaikkapa ylimääräisen rubaton tai roolileikkien muodossa.

5. E-molli, John Bingham

Virallisesti kappaleen nimi on “Väärät äänet”, mutta minä käytän siitä nimeä “Humalainen”. Kuuntele vaikka, ihan selvä spurguhan se siinä. Ei mikään partasuinen öriläs, vaan hilpeä huppeliveikko, wanhan ajan tyyliin. 

Väitän, että etydiä ymmärtääkseen on ymmärrettävä pianonsoiton tekniikkaa. Musiikkina e-mollietydi ei ole kovin melodista tai korvaan istuvaa. Se on suorastaan ivallista, sarkastista. Chopin harjoittaa oikean käden (kuinkas muutenkaan) peukalon ja etusormen yhteispeliä, ja jos sen saumatonta suorittamista osaa arvostaa, kuuntelukokemus kohenee pykälällä tai kahdella. 

John Bingham nakuttaa “väärät äänet” koomisesti esille sortumatta osoitteluun. Keskijakson legato soljuu nautinnollisesti, ja kun kuuluisat lopputahdit vihdoin koittavat, hän peittelee etydin juhlallisesti sammuksiin. 

6. Gis-molli, Nikolai Lugansky

Harvalla on terssietydiin edes geneettisiä edellytyksiä. Kaksi tahtia sujuu keneltä tahansa. Suurinta osaa alkaa piiputtaa jo kolmannessa tahdissa, ja jos huippukohdassa alkutempo on puolittunut, on turha selitellä hidastusta tulkinnallisiksi erikoistehosteiksi. Kyse ei ole harjoittelusta. Huippuluokan pianisteillakin tulee toisinaan anatomiset rajoitteet vastaan. Nikolai Lugansky on sen sijaan luonnonoikku, osoitus geneettisestä mutaatiosta, jonka käsien jänneverkostossa täytyy olla jokin kytkentävika. Hän kun ei vain pidä tempoa vaan myös kiihdyttää sitä huippukohdassa, ikään kuin käpälänsä kyvyt ei vähemmälläkin tulisi selväksi. 

7. Cis-molli, Janina Fialkowska

Kaikki sellistit tuntevat Chopinin suurenmoisen sellotuotannon, jonka maineikkain edustaja on op. 25 hidas etydi pianolle. Tämän kappaleen nimeksi kun on valikoitunut “sello” syystä, joka on askarruttanut musiikintutkijoita 1800-luvulta saakka. 

Kappale on havainnollistava esimerkki Chopinin tavasta harjoittaa vasemman käden tekniikkaa lähinnä oman musiikkinsa tarpeisiin. Tässä ei runnota asteikkoja (kuin kerran), ei hakata suuria sointuja, isoja hyppyjä saati oktaaveja. Chopiniin keskittyvän pianistin ei kannata liikaa uhrata aikaa vasemman käden treenaamiseen. Nimittäin jos urahaaveena on esittää nokturneja, preludeja ja muita tunnelmakappaleita salonkeihin sopivalla samettisuudella, tässä etydissä on tie, totuus ja elämä. 

Tässä on myös Janina Fialkowska, takuuvarma haaveilumusiikin mestari, joka hellii koskettimien herkkiä pintoja kuin lemmikkihilleriä kämmenellään.  

8. Des-duuri, Philippe Giusiano

Suuri kapellimestari ja pianisti, Franz Lisztin tuleva ex-vävypoika von Bülow piti tätä etydiä parhaana lääkkeenä jäykkien sormien verryttelemiseen. Siitä vain, Hansie, etydihän kestää vain minuutin ja rapiat. Jäykkäsormisen olisi silti ehkä hyödyllisempi etsiä käsiinsä jonkun Czernyn tai Clementin etydit, jos ei taiteellisen kunnianhimon niin itsesuojelun nimissä. Sekstietydin harjoittelemisella on nimittäin helppo hankkiutua jatketulle sairaslomalle, jos tekniikka ei ole timanttisessa kunnossa – ja sormet valmiiksi lämmitellyt.

Kappale on jälleen simppeli vaan ei helppo. Pelkkiä sekstejä oikeassa, sekstejä ja terssejä vasemmassa – näin vähistä aineksista voi vain Chopin rakentaa täysin ehjän etydin, joka on yhtäältä kaavamainen, toisaalta täydellinen kokonaisuus nousuineen, laskuineen ja tyydyttävine loppusointuineen. Ja samalla tietenkin loistava harjoitus. Philippe Giusiano viimeistelee vaikutelman vakuuttavasti soinnin paksuudessa säästämättä, temposta tinkimättä.

9. Ges-duuri, Giorgia Tomassi

Chopinin op. 25 ei ole yksittäisten etydien kokoelma. Se on yhtenäinen sarja, joka kasvaa alusta loppuun kuin tarkoin laadittu kertomus. Kaikki suvantovaiheet, kiihkeät kohtaukset, jännityksen hetket ja hengähdystauot on sarjassa oikealla paikallaan toistensa lomissa. Chopin on annostellut jokaisen tahdin täysin tietoisena ihmismielen kyvystä ottaa vastaan vain tietyn verran intensiteettiä kerrallaan.

Tämä on kuin yksi iso kappale, joka luo aluksi petollisen auvoisat puitteet, vilauttelee varjojen maita maltilla, ja säännöstelee huipentumia tarkasti valikoituihin paikkoihin odottaen todellista loppuhuipennusta. Lisänimellä “Perhonen” kulkeva etydi on alle minuutin mittaisena etydeistä lyhin. Koska koko sarjan päättävä kolmen etydin sarja alkaa heti Ges-duurin jälkeen, “Perhosen” on syytä olla mahdollisimman kevyt ja huoleton, vailla ylitulkinnan vaaraa, suurissa tunteissa säästelty, rahtusen naiivi ja pahaa-aavistamaton lallatus ennen horisontissa odottavaa täystuhoa. Tässä tarvitaan kauhuelokuvan sankaritarta, joka on hipsinyt suihkuun hyräilemään lastenlaulua autuaan tietämättömänä, että verhon takana vaanii naamaripäinen veitsenheiluttaja. Giorgia Tomassi on kaipaamamme sankaritar.

10. H-molli, Maurizio Pollini

Vaikka Liszt ja Chopin tavataan niputtaa 1800-luvun pianismin tutkapariksi, ei heitä voi sekoittaa kuin kahdessa tapauksessa: harvoin esitetyssä Tarantellassa ja todella usein esitetyssä Oktaavietydissä; kummassakin Chopin ehkä ainoan kerran vaatii taituruutta taiteen kustannuksella. 

Olin vähällä valita listalleni Murray Perahian. Hänellä kun ei yksinkertaisesti luonto anna periksi louhia oktaaveista malmia niin, että musiikki unohtuu pianismin tieltä. Toisaalta minulla taas ei luonto anna periksi luvata lukijalleni ensin best of -listaa, ja jättää sitten pois Maurizio Pollini. Hän ei kuulu suosikkeihini, mutta onnistuu toisinaan 1800-luvun romantiikan ruumiillistumana, urheiluhenkisenä pianistina, jonka soitossa kuuluu miinusmerkkinen rasvaprosentti ja lihassäikeet vilkkuvat taivasta vasten. Ehkä Perahian Oktaavietydi sopisi kokonaisuuteen paremmin eräänlaisena kiihdytyskaistana kohti loppuhuipennusta, kun taas Pollini nostaa sykettä roiskimalla koskettimille litrakaupalla verta, hikeä ja Hart-Sportia. 

11. A-molli, Leif Ove Andsnes

Sarjan toiseksi viimeisen etydin tuhannet tulkinnat osoittavat, kuinka vaikeaa on soittaa yhtä aikaa nopeasti, kovaa ja kiinnostavasti. Huono pianisti valitsee kovan ja nopean, vaikka vain kiinnostavalla merkitystä. Miksi? Koska on helppo hakata koskettimien maalipintaan halkeamia ja heruttaa epämusikaaliselta yleisönosalta puutteellisen harkinnan ja mielihyvän yhdistelmästä syntyviä aah-äännähdyksiä. Talvituuli-etydinsä tuntevan musiikinrakastajan ei silti tulisi kannustaa itseään saati muita pianisteja väkivallan tekoihin viatonta flyygeliä kohtaan. Ei, vaikka palkintona olisi miljoona klikkausta YouTubessa ja jatkopaikka America’s Got Talentissa. 

Kysymys kuuluu jälleen: mikä on tärkeää, mikä kiireellistä? Tässä Leif Ove Andsnesin älykkyys nousee arvoonsa. Hän osoittaa, että on mahdollista soittaa sekä nopeasti, kovaa että kiinnostavasti niin, että sekä kuulijat että soittaja voittavat – ja kyllä tämä tulkinta pitää pianonkorjaajankin leivässä.

12. C-molli, Grigori Sokolov

Tässä se nyt on. Tähän päättyy se 24 kappaleen kokonaisuus, joka on muovannut pianonsoiton tekniikkaa enemmän kuin mikään muu teos. Eivät Bachin preludit ja fuugat, eivät edes Beethovenin sonaatit ole näin tyhjentävästi tehneet selväksi, mihin kaikkeen hyvän pianistin tulee pystyä sanoakseen itseään rehellisesti pianistiksi. 

C-mollietydi, niin sanottu Valtameri-etydi päättää sarjan yllättävän yksinkertaiseen sormiharjoitukseen. Koko etydin voi tiivistää oikean käden peukaloon. Sen on vain painettava omaa kosketintaan hieman kovempaa kuin muut sormet omaansa aina koskettimiston matalaan päätyyn saavuttaessa. Lopun aikaa käsien tulee ajelehtia ylös ja alas koskettimistoa melkolailla tasaisella soundilla, mieluummin nopeammassa kuin hitaammassa tempossa. 

Etydin resepti on niin yksinkertainen, että se suorastaan kerjää oman elämänsä ylitaiteilijoita puoleensa aina uudet kikkakutoset taskussaan. Entä jos painottaisi muita tahdin osia? Entä jos hakkaisi vain pikkurillillä? Tai vaihtelisi tempoa? Ei, ei ja älä nyt viitsi. Kuka edes haluaa sotkea uljaan valtameren vaahtopäiset laineet ekokatastrofista kärsivän Itämeren sinilevälautoiksi?  

Grigori Sokolovin tulkinta Valtamerietydistä nousee kaiken vertailun yläpuolelle. Niin voimassa, nopeudessa kuin draamassa hän tekee kappaleesta kokoaan suuremman antamalla soinnuille aikaa elää ja kasvaa, pakkautua ja purkautua, ja vaikka luulisi hänen vuodattaneen voimansa jo alkutahteihin, soundi sen kuin kasvaa kohti loppua. Kaiken kukkuraksi Sokolov levytti op. 25:n etydit yhdellä otolla ja yleisön edessä ilman, että hänen saati levy-yhtiö Melodiyan tekniikka pettää kertaakaan. 

Tässä vielä op. 25 soittolista kokonaisuudessaan:

En saa näiden tekstien julkaisemisesta rahaa, mutta näkyvyyttä kylläkin. Jos siis artikkeli herätti tunteita, kuten iloa, katkeruutta, ihmetystä, silmitöntä raivoa tai vaikka totaalista tyhjyyttä... arvostan suuresti, että jaat sen ystävillesikin. Jaettu tunne on kaksinkertainen tunne, ja minä saan näkyvyyttä ainakin tuplasti!

Kommentit

Kommentit

Leave a Reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *