Jean Sibelius murtautui vuonna 1892 Suomeen pesiytyneiden kansallistuntojen keskushahmoksi Kullervo-sinfoniallaan. Se oli nuorelta mieheltä sellainen läpimurto, jolla ansaittiin epävirallinen asema suomalaisuusaatteen musiikillisena suunnannäyttäjänä. Sibelius ei mairittelevasta huomionosoituksesta tietenkään kieltäytynyt; kansallissankarin viitta istui hänelle jo silloin sopivasti. Kullervon imussa kansalliset aiheet ja symbolit saivat jatkoa Karelia-sarjassa, mutta samaan aikaan hän oli jo virittelemässä jotain vielä suurempaa, vielä kalevalaisempaa, vielä täydellisempää taidetta.
Sibelius oli valmistellut suurta myyttistä oopperaa Kalevalan tarinoista: Veneen luominen. Idean teokselleen hän oli saanut Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sävellyskilpailusta vuonna 1891.
Sibelius oli vielä nuori ja etsi identiteettiään musiikissa samalla tavalla kuin Suomi paikkaansa maailmankartalla. Mutta siinä missä Suomi pyristeli kohti itsenäisyyttä, pois jättiläisen kainalosta, Sibelius nimenomaan hakeutui kohti jättiläisen kainaloa, Richard Wagnerin työn jatkajaksi. Valmisteltuaan hartaasti librettoa Väinämöisestä – perin wagneriaanisesta hahmosta – Sibelius lähti hakemaan oppia ja vaikutteita Bayreuthista vuonna 1894. Nuori mies lähti kovin odotuksin kohti Wagnerin valtakuntaa siinä toivossa, että saisi tuomisinaan kyvyn muuttaa mytologiset ainekset oikeaoppiseksi mammuttioopperaksi.
Alkumatkassa oli melkein pyhiinvaelluksen makua: ”Nyt olen juuri kuullut Parcival. Ei mikään maailmassa ole tehnyt sellaista vaikutusta minuun, se ihan liikuttaa sisimpiä sydämen kieliä”, Sibelius kirjoitti ensihuumassa. Hän oli täysin vakuuttunut, että täydellistä musiikillista tyydytystä oli mahdoton saada ilman sanan ja sävelen saumatonta yhteyttä, mitä hän tavoitteli jo Kullervossa. Sinfonia ilman ihmisääntä ei tullut kysymykseenkään, oopperaa sen olla pitää.
Matkan aikana Sibelius muuttui ihmisenä. Hän kyllä luonnosteli oopperaa täyttä päätä, mutta wagnerilaisuus alkoi näyttää epäilyttävältä aatteelta. Hiljalleen myös intohimo oopperaan laimeni puhtaan sinfonisuuden tieltä. Ehkä saksalainen elämänmeno kävi raskaaksi, ehkä hän oli nauttinut liikaa olutta, hapankaalia ja Wagneria – joka tapauksessa koko wagneriaaninen hegemonia kävi sitä valjummaksi mitä pidempään matka kesti. ”Eilinen Lohengrin ei ollut hyvä, Parcival oli hyvä, silloin olisi pitänyt lähteä”, kuului säveltäjän kirjallinen lausunto oopperaekskursiosta.
Kaavailtu suurproduktio Veneen luominen vaihtui pieneen mutta sitäkin epäonnistuneempaan ja sittemmin unohdettuun puolituntiseen oopperaan Neito tornissa (1896). Utopia kotimaisesta Wagner-oopperasta oli lopullisesti unohtunut, mutta sen luonnoksista oli hiljalleen muokkautunut neljäosainen sinfoninen runo Lemminkäinen (1896). Teos tunnetaan myös Lemminkäissarjana ja Lemminkäislegendoina.
Lemminkäissarja on totta kai ohjelmallinen ja perustuu Kalevalan tarinaan Lemminkäisestä, väkivaltaisesta ja ahnaasta naistenmiehestä, joka rakastelee, kuolee, joutuu Tuonelaan ja herää kuolleista jahka äitinsä vain näyttää hänelle tarpeeksi rakkautta. Teoksen osat eivät noudata mitään kronologista juonellista tarinaa, vaan jokaista teoksen osaa voi esittää muista erillään. Toisaalta kokonaisuuden tulkitseminen yhdeksi neljäosaiseksi sinfoniaksi on sekin mahdollista – näin on todennut säveltäjä itsekin.
Ensimmäinen osa Lemminkäinen ja saaren neidot kulkee sonaattimuotoista reittiä komean sankarin karkumatkassa viettelijättärien tykö; osassa on kuultavissa eroottinen lataus, joka purkautuu suurellisesti rauhoittuakseen lopussa täysin tyydytettynä ihanan raukeaan lepoon. Toinen osa on Tuonelan joutsen. Sibelius sävelsi sen alunperin oopperansa alkusoitoksi. Musiikki kuvailee pitkin Tuonelan virtaa lipuvaa puhtauden ja viattomuuden symbolia, joka soi englannintorven polveilevana valituksena. Tuonelan joutsenen voi omin silmin nähdä Akseli Gallen-Kallelan maalauksessa Lemminkäisen äiti.
Jos teos olisi sinfonia, Lemminkäinen Tuonelassa olisi sen scherzo. Musiikki vie keskelle sankarin kosiotehtäviä, joista kohtalokkaaksi osoittautuu joutsenen pyydystäminen Tuonelan virrasta. Pahaksi onnekseen ohikulkumatkalla ollut paimen huomaa, mitä Lemminkäinen tekee ja tappaa tämän kostoksi joutsenen surmaamisesta. Lemminkäinen herää henkiin äitinsä rakkaudesta. Päätösosa on Lemminkäisen kotiinpaluu. Musiikki nousee fagottiaiheen kirittämänä ratsaille ja itämaisten tunnelmien kautta tutuille, Kalevalaisille kotikonnuille.
Kantaesityksen jälkeen Sibelius oli niin pettynyt Lemminkäiseen, että asetti sen julkaisukieltoon ja korjaili sitä vuosikymmenten ajan saavuttamatta koskaan sitä, mitä hän oli kuvitelmissaan teoksessa kuullut. Se julkaistiin vasta vuonna 1939 ja kuuluu nykyään Sibeliuksen suosituimpiin teoksiin.
Teosesittely on muokattu alunperin Helsingin kaupunginorkesterille kirjoittamastani tekstistä.