Robert Schumannin sinfonia nro 4 on oikeastaan hänen toinen sinfoniansa. Hän kuitenkin veti ensimmäisen sinfonian jälkeen valmistuneen teoksensa pois heti kantaesityksen jälkeen 1841, ja kun teos pääsi toisen kerran julki kymmenen vuotta myöhemmin, hän antoi sille järjestysnumeron neljä.
Oli kyse maanisdepressiivisyydestä tai ei, Robert Schumannin (1810–1856) sävellykset syntyivät puuskittain ja yleensä yksi lajityyppi kerrallaan. Pyhitettyään koko 1830-luvun yksinomaan pianomusiikille ja Clara Wieckin kosiskelulle Schumann käänsi maanisen vimmansa laulumusiikkiin. Saatuaan vihdoin luvan mennä naimisiin Clara Wieckin kanssa hän tuotti lemmenhuumassaan noin 140 laulua vuonna 1840.
Vuosi 1841 oli sinfonian vuosi. Sen aikana Schumann kokeili ensimmäistä kertaa suuria muotoja orkesterilla. Vain muutamassa viikossa keväällä 1841 valmistunut ensimmäinen sinfonia “Kevät” osoittautui suureksi menestykseksi. Tämä antoi Schumannille ehkä väärän kuvan orkesterimusiikin tekemisen helppoudesta, sillä hän alkoi hamuamaan kohti liiankin kunnianhimoisia mittasuhteita jo seuraavassa teoksessaan. Hän ei ollut siihen valmis, ei säveltäjänä, ei orkesterisäveltäjänä.
Heti ensimmäisen sinfonian jälkeen Schumann tarttui siihen asti uskaliaimpaan kokeiluunsa – Sinfoniseen fantasiaan. Teoksessa hän tavoitteli samanlaista materiaalin tiiviyttä ja muodon näennäistä vapautta kuin Beethoven Kohtalonsinfoniassaan, mutta yksityiskohtia, kuten soitinnusta ja yksittäisten soittimien suorituksia Schumannilla ei ollut vielä eväitä miettiä. Ne olivat hänelle toistaiseksi vieraita elementtejä – hänhän oli täydellinen aloittelija, mitä orkesterimusiikkiin tuli. Tämä koitui teoksen kohtaloksi.
Schumannin vimmaisella työtavallaan niinkin herkkää instrumenttia kuin sinfoniaorkesteri oli mahdotonta saattaa tasapainoiseksi kokonaisuudeksi. Niinpä vaikka hän sai Sinfonisen fantasian valmiiksi pikavauhdilla, aikaa sen harjoittelemiselle ja hiomiselle ei riittänyt. Pahaksi onneksi kantaesityksen kapellimestariksi kaavailtu Felix Mendelssohn oli estynyt, ja sijaiseksi oli valikoitunut Gewandhausin konserttimestari Ferdinand David. Hommasta ei tullut yhtään mitään. Johtaessaan uusia soittimellisia ja muodollisia vaikeuksia esitellyttä teosta hän ei yksinkertaisesti osannut hoidella Schumannin partituuriin jättämiä epätarkkuuksia ammattilaisen ottein. Sekaannuksia oli niin paljon ja niin usein, että vaikka sinfonia näytti paperilla komealta, lopputuloksesta tuli ilmeisen kaoottinen kokemus niin soittajien kuin yleisönkin mielestä. Kriitikot kai pitivät siitä.
Sinfoninen fantasia sai kylmän vastaanoton, mutta Schumann ei hylännyt teosta mielestään. Niinpä kun hän vuonna 1851 sai pestin Düsseldorfin musiikillisena johtajana, hän näki tilaisuutensa koittaneen. Hän kaivoi kerran jo kelvottomaksi julistetun partituurin esille, tomutti sen puhtaaksi ja teki sen, mitä sille olisi pitänyt tehdä jo kymmenen vuotta aiemmin. Surkean kantaesityksen jälkeen hävinnyt teos ilmestyi korjailtuna ja soitinnukseltaan pelkistetympänä vuonna 1853. Tällä kertaa jopa Schumann saattoi esityksen kunnialla läpi. Sinfonisen fantasian uusi otsikko oli sinfonia nro 4 d-mollissa op. 120. Teoksen alkuperäinen versio on tallessa ja sitä myös toisinaan esitetään – nykyorkestereille se ei tuota vaikeuksia, ja esimerkiksi Johannes Brahms piti sitä parempana kuin korjailtua versiota.
Neljännellä sinfonialla Schumann vei sinfonisen ykseyden pidemmälle kuin kukaan edeltäjistään. Siinä missä esimerkiksi Hector Berlioz Fantastisessa sinfoniassaan lainaa kerran esiteltyä teemaa sellaisenaan tai pienillä muutoksilla pitkin teosta, tai missä Beethoven muuntelee koko sinfonian ajan yhtä teemaa kuten Kohtalonsinfoniassa, Schumann vie yhtenäisyysajattelun askelen pidemmälle. Neljännessä sinfoniassa Schumann käyttää muotoa, jossa jo dramaattisesti heräilevä johdanto kattaa kaikki sinfonian teemat istuttamalla koko tulevan puolituntisen siemenet pieniin eleisiin paketoituina. Tai vielä tästäkin tiivistettynä: kaikki teemat voi johtaa parissa ensimmäisessä tahdissa kuultuihin aiheisiin.
Puolituntisesta, neljä perinteistä sinfonian osaa kattavasta teoksesta nivoutuu näin kuin yksiosainen ja alati tuttuja melodioita tulviva, ehyt kokonaisuus. Koska sinfonian aikana voi tuon tuosta huomata kuuntelevansa muunnelmia alussa esitetystä melodianpätkästä, kaikki näennäisen uusikin materiaali kuulostaa oudolla tavalla tutulta.
Neljä osaa esitetään ilman taukoa, yhtä soittoa. Hidas johdanto Ziemlich Langsam taittuu puuskittain etenevään ensiosaan Lebhaft. Toinen osa Romanze on kuin nostalginen tarina, jossa sooloviulun polveileva serenadi kaksinkertaistaa kaihomielisyyden. Scherzo alkaa vakavasti, mutta keskeytyy yllättävään muistoon romanssista. Schumannin poikamaisen kekseliäisyyden kruununa finaaliosa Langsam paljastuu koko edeltävän materiaalin loisteliaaksi uudelleensyntymäksi.
Teosesittely on muokattu alunperin Helsingin kaupunginorkesterille tekemästäni tekstistä.