Harvassa ovat ne musiikinhistorian merkkisäveltäjät, jotka eivät elämäkertojen mukaan osoita jo kehdossa aivan suunnattomia taipumuksia sävelten maailmaan. He tarttuvat viuluun, pianoon tai banjoon viimeistään viisivuotiaina, laulavat aarioita kolmen vanhana ja heiluttavat helistintä rytmikkäästi kolmen kuukauden iässä. Nerot syntyvät, eivät opiskele.
Historian suurista säveltäjistä poikkeavan tien kulki ranskalainen Albert Roussel (1869‒1973). Hän jäi 7-vuotiaana orvoksi ja sai holhoojakseen ensin isoisänsä, sitten tätinsä. Rousselin lahjakkuus näkyi musiikin sijasta matematiikassa, mutta lopulta hän hakeutui 15-vuotiaana kadettikouluun tähtäimenään Ranskan laivasto. Hän purjehti maailman merillä seitsemän vuoden ajan, Vietnamiin saakka. Lupaavasti alkanut aliupseerin ura sai ikävän kolhun Cherbourgin-kommennuksella. Silloin 23-vuotias Roussel oli säveltänyt häämarssin, ja sen esityksen jälkihuumassa eräs kapellimestari oli kehottanut häntä jättämään laivastohommat ja tavoittelemaan uraa musiikissa.
Roussel oli siis pitkälti yli 20-vuotias huomatessaan, että häneltähän onnistuu säveltäminen paremmin kuin sotiminen. Opintonsa hän aloitti 25-vuotiaana Pariisissa Vincent d’Indyn johdolla ja rahoitti ne opettamalla itsekin mm. Erik Satieta ja Edgard Varésea.
Rousselin tyyli muokkautui ympäristönsä mukaisesti 1900-luvun taitteen ranskalaiseksi impressionismiksi, mutta se kehittyi koko ajan kohti sotien välisen ajan henkeä ja uusklassisia ihanteita. Vielä 40-vuotiaanakin etsi mainetta muusikkona ja tunnistettavaa ääntä säveltäjänä. Roussel oli konserttimusiikin kameleontti, joka kokeili vähän kaikkea osumatta kertaakaan keskelle maalia. Hänen tuotantoonsa kuuluu yksi jousitrio, yksi jousikvartetto, yksi pianosonatiini, yksi pianokonsertto, yksi kuoro-orkesterikantaatti – Roussel haeskeli itseään ja ääntään, mistä kriitikotkin jaksoivat häntä ystävällisesti aina muistuttaa.
Lopulta Rousselin vahvuusalueeksi vakiintui näyttämömusiikki: ooppera, teatterimusiikki ja etenkin baletti, jossa hän pystyi parhaiten hyödyntämään tajunsa musiikin sykkeestä kehonliikkeiden rytmittäjänä. Kaksinäytöksistä balettia Bacchus et Ariane (1930) voidaankin pitää hänen onnistuneimpana teoksenaan, ja etenkin siitä irrotetut orkesterisarjat, erityisesti nro 2 tunnetaan kapellimestarien bravuurinumerona värikkään ja loisteliaan orkestrointinsa vuoksi.
Bacchus et Ariane on toinen Rousselin antiikkiaiheisista baleteista Aeneaksen (1935) ohella. Se seuraa Bacchuksen, Theseuksen ja Ariadnen myyttistä tarinaa. Theseus ja Ariadne palaavat Kreikkaan Naxosin saarelle kukistettuaan Minotauruksen. Siellä nuoret ottavat heidät riemuiten vastaan labyrinttitanssilla. Juhlat saavat ikävän käänteen, kun keskelle ilonpitoa pelmahtaa uhkaava, tuntematon hahmo. Tämä tainnuttaa Ariadnen langettamalla hänen ylleen viittansa pimeyden. Theseus joukkoineen rientää apuun vain huomatakseen, että ilonpilaaja onkin itse Bacchus-jumala, eikä Theseuksen auta kuin perääntyä voimattomana yliluonnollisen ylivoiman edessä. Bacchus tanssii intohimoisen piiritanssin, ja Ariadne uneksii liittyneensä mukaan.
Toisen näytöksen alussa Ariadne heräilee yksin kalliolla, ja huomaa Theseuksen purjehtivan pois päin rannasta. Hätääntynyt Ariadne yrittää hypätä mereen, mutta päätyykin jälleen Bacchuksen syleilyyn – seuraa unitanssi. Bacchuksen antama suudelma herättää koko saaren henkiin, ja kallioista nousevat olennot tarjoavat Ariadnelle kulauksen humalluttavaa juomaa, jonka rohkaisemana hän heittäytyy Bacchuksen vastustamattomiin lumoihin – jälleen kerran. Villin yhteistanssin tuoksinassa Ariadne saa ylleen taivaan tähdistä punotun kruunun ja baletti päättyy hurjiin voimanpurkauksiin.
Sekä baletin juoni että musiikki liippaavat oman aikansa symbolistisia ihanteita, jossa heräillään ja nukahdellaan todentuntuisiin mutta epämääräisiin näkyihin kuin 60-luvun oopiumluolassa konsanaan. Erotiikka esitetään vähän kiellettynä, halujen ja kieltojen loputtomana rajankäyntinä, jossa on kyse enemmän himosta kuin rakkaudesta.
Bacchus et Ariane -baletissa ja siitä irrotetuissa sarjoissa Rousselin orkesterin ilmaisuvoiman koko asteikko ulottuu kaikkiin laitoihin, aina herkästä unelmoinnista räiskyvään, burleskiin bakkanaalimusiikkiin. Rousselin musiikki itsessään on niin rikasta, ettei se tarvitse näyttämön tapahtumia tuekseen, vaan oikeuttaa itse itsensä samaan tapaan kuin Igor Stravinskyn kuuluisimmat baletit. Mutta toisin kuin Stravinsky esimerkiksi Tulilinnun ja Petruškan kohdalla, Roussel ei muokannut orkesterisarjoja juuri nimeksikään; sarjat seuraavat lähes täsmällisesti ja täydellisesti alkuperäisen baletin musiikkia – sarja nro 1 on baletin ensimmäinen näytös, sarja nro 2 on sen toinen näytös.
Teosesittely on muokattu alunperin Helsingin kaupunginorkesterille tekemästäni tekstistä.