Aleksandr Skrjabin (1872–1915) aloitti säveltämisen 14-vuotiaana luonnollisena rinnakkaistoimintona lupaavan pianistinuransa seuraksi. Ensimmäiset vuosikymmenet hän tehtaili konserttiohjelmistoa lähinnä omaan käyttöönsä, pääasiassa masurkkoja, preludeja ja etydejä, jotka otsikoita ja tyyliä myöten mukailivat puoli vuosisataa aiemmin kuolleen Frédéric Chopinin musiikkia. Skrjabin oli nuorena miehenä parantumaton romantikko, joka pysytteli turvallisissa, hyviksi havaituissa harmonioissa vielä kauan sen jälkeen, kun kollegat olivat hylänneet ne vanhoillisena hapatuksena. Hän jatkoi tähän tapaan 1900-luvun alkuvuosiin saakka, mutta maksoikin sitten konservatiivisuutensa takaisin korkojen kera ryhtymällä viimeisinä vuosinaan suureksi uudistajaksi, jonka ennenkuulumattomat harmoniat raivasivat uraa 1900-luvun modernismille.
Skrjabinin pianokonsertto fis-molli ‒ hänen ensimmäinen orkesteriteoksensa ‒ valmistui pikavauhdilla, ehkä vain muutamassa päivässä syksyllä 1896. Tosin vain pianopartituuri tuli paperille kuin itsestään, kaiken muun hinkkaaminen esityskuntoon kesti sitäkin pitempään. Orkesteriosuuden säveltäminen kesti ainakin puoli vuotta kauemmin, mikä ei ole mitenkään outoa ottaen huomioon Skrjabinin kokemattomuuden orkesterisäveltäjänä. Hän oli kyllä aiemmin säveltänyt Fantasian pianolle ja orkesterille, mutta sen orkesteriosuuden hän oli kirjoittanut pianostemman sekaan ja jättänyt soitinnuksen tyystin tekemättä. Lopulta Skrjabin sai konserttoonsa apua kustantajaltaan Mitrofan Beljajevilta, joka teki varmasti parhaansa opastaakseen nuorta miestä – lopputulos jäi siltikin kauas odotetusta. Ainakin Nikolai Rimski-Korsakov teilasi koko konserton musiikin etikettejä rikkovaksi tekeleeksi, joka oli erheellinen kyhäelmä jo nuotinnuksesta lähtien. Etenkin orkestraatiosta Rimski löysi vallan kauheasti valittamista, mutta toisaalta hän löysi sitä aina ja kaikesta.
Rimski-Korsakovin tuomio oli tyly ja jokseenkin perusteeton, etenkin jos teosta verrataan Skrjabinin idolin Chopinin konserttoihin, kuten liian usein tehdään. Toisin kuin Chopin, Skrjabin antaa orkesterille vastuuta aivan eri mittakaavassa eikä tyydy nostamaan solistisia taikatemppuja valokeilaan muiden soittajien kustannuksella. Päin vastoin, Skrjabin jättää pianon tuon tuosta säestäjän rooliin, mihin Chopin ei koskaan myöntynyt.
Vertailu on muutenkin harhaanjohtavaa eikä tee oikeutta Skrjabinille. Kuten Chopinin konsertot olivat varhaisen virtuoosikulttuurin tuotteita ja sankarillisen solistisuuden malliesimerkkejä, Skrjabinin konsertossa kuuluu vahva venäläinen intensiteetti, käytössä olevien soittimien (ja soittajien) mahdollisuudet sekä paatoksellinen julistavuus, josta lähin esimerkki löytyy Chopinin sijasta Sergei Rahmaninovin konsertoista. Konsertto otettiin kantaesityksessä innostuneesti vastaan, mutta jäi lopulta Skrjabinin ainokaiseksi. Rimsky-Korsakov taas kirjoitti muistelmissaan, että Skrjabin oli ”ensimmäisen magnitudin tähti”. Aika kultaa muistot, ja muistelmat.
Teos on klassiseen tapaan kolmiosainen. Ensiosa Allegro kehittyy suurellisiin purkauksiin aristelevan alun jälkeen. Lyhyet masurkkamaiset taitteet keventävät muutoin pakahduttavan tunteellista mollimöyrintää. Toinen osa Andante koostuu teemasta, neljästä muunnelmasta ja palaa lopussa muistumina alun tunnelmiin. Osa menisi runnollisuudessaan ihan täydestä jopa 1830-lukulaiseen yleisöön. Näyttävillä juoksutuksilla ja poloneesimaisella majesteettisuudella mehusteleva finaaliosa Allegro moderato päättää konserton ylväästi ja dramaattisesti. Mutta niinhän pianokonsertoilla on tapana.
Teosesittely on muokattu alunperin Helsingin kaupunginorkesterille kirjoittamastani tekstistä.