Kun Ison-Britannian kaksi kenties suurinta säveltäjää Gustav Holst ja Edward Elgar kuolivat samana vuonna 1934, brittimusiikin kuninkuuden uusjako tapahtui kertarysäyksellä. Tie tunnettuuteen oli avoin etenkin nuorille tulokkaille, kuten Benjamin Brittenille (1913–1976) ja William Waltonille (1902–1983). Britten oli perimysjärjestyksessä ilmiselvä ykkönen – olihan hän vielä nuori, kiinnostava ja moderniin kallellaan, kun taas kokeneempi Walton oli perinteisiin nojaava myöhäisromantikko, englantilaisessa konserttielämässä asemansa vakiinnuttanut konservatiivi.
Omana aikanaan Walton oli suosittu ja arvostettukin, mutta jälkipolvilta hän on saanut maineen ”kevyenä” säveltäjänä. Leima on yhtäältä täysin ansaitematon mutta toisaalta ymmärrettävä. Waltonhan sävelsi musiikkinsa sävellajeihin, selviin melodioihin ja harmonioihin eikä suostunut seuraamaan oman aikansa valtavirtaa moderneine vivahteineen – ei ainakaan kyllin varauksetta. Siinä missä Brittenistä tuli kansainvälisesti arvostettu iso nimi, Walton pysyi saarivaltakunnan omana poikana, paikallisena suuruutena, “Britannian Merikantona”.
Waltonin huippukausi konserttisäveltäjänä ajoittuu 1920–30-luvuille, jolloin mm. teokset Facade (1929) ja Belshazzar’s Feast (1931) sekä ensimmäinen sinfonia (1935) herättivät laajaa huomiota. Kuten niin monet taiteilijat, myös Walton joutui toisen maailmansodan aikana palvelemaan maataan propagandamaakarina. Hän sävelsi musiikkia kansallismieltä kohottaviin elokuviin eikä hänen arvostuksensa vakavasti otettavana taiteilijana enää toipunut ennalleen, mutta elokuvasäveltäjänä hänelle riitti hommia yhteensä 13 elokuvaan. Napsahtipa hänelle jopa kaksi Oscar-ehdokkuutta Laurence Olivierin Shakespeare-filmatisoinneista Henrik V (1947) ja Hamlet (1949).
Viulukonserton syntytarina ulottuu ainakin vuoteen 1929. Sinä vuonna Walton oli säveltänyt alttoviulisti William Primroselle yhden esitetyimmistä teoksistaan, konserton alttoviululle. Siitä tuli niin suosittu, että vuonna 1936 se päätyi myös viuluvirtuoosien kuninkaan Jascha Heifetzin käsiin. Hän oli teoksesta kovin vaikuttunut, että kutsui säveltäjän lounaalle Lontooseen. Jos Walton kerran onnistui tekemään taikoja Primrosen alttoviululle, olisiko hänestä tyydyttämään myös Heifetzin viulismin korkeat vaatimukset? Heifetz päätyi tilaamaan Waltonilta uuden konserton varta vasten omaan käyttöönsä, tietenkin yksinoikeudella esittämiseen.
Walton oli tästä totta kai otettu, saada nyt tilaus maailman parhaalta ja kuuluisimmalta viulistilta, mutta hän myös tunsi sopimukseen sisältyvät riskit syvällä nahoissaan. Heifetz kun oli tunnettu tilaajana, jolle säveltäjät palasivat halusta tehdä mittatilauksia vain huomatakseen, ettei hänellä ollut aikomustakaan esittää heidän hengentuotoksiaan. Vain vähän aiemmin Heifetz oli ensin tilannut ja sitten hylännyt uudet konsertot sekä Arnold Baxilta että Arnold Schönbergiltä.
Tieto Heifetzin happamuudesta teki Waltonin työskentelemisestä lähestulkoon mahdotonta – kuluttaisiko hän todella tuotteliaita vuosiaan vuodattamalla sydänvertaan miehelle, joka suurella todennäköisyydellä saisi yksinoikeudella tunkea teoksen pöytälaatikkoonsa koskaan sitä avaamatta? Kyllä. Juuri niin hän tekisi.
Walton oli tunnettu perusteellisuudestaan, mutta konserton parissa hän paini totuttuakin pitempään, yli kaksi vuotta. Lopulta säveltämisestä tuli hänelle niin mahdotonta, että hän oli lähellä purkaa sopimuksen Heifetzin kanssa ja vaihtaa viulistia Fritz Kreisleriin, yhtä taitavaan mutta taatusti yhteistyökykyisempään herrasmieheen. Aikansa vatvottuaan Walton vihdoin ymmärsi, ettei yhdenkään mestariviulistin mielenliikettä voi selvittää kotona kykkimällä. Oli kysyttävä suoraan, mitä Heifetz häneltä oikein halusi.
Niinpä Walton matkusti Atltanin yli Amerikkaan Heifetzin luo. Kuten odotettua, Heifetz ei ollut aluksi lainkaan kiinnostunut koko hommasta. Hän ei edes vilkaissut Waltonin antamaa partituuria, eikä Walton ollut kyllin taitava viulisti soittaakseen siitä hänelle näytteitä, joten ensimmäiset tapaamiskerrat Walton vietti seuraamalla, kuinka Heifetz käyskenteli puutarhassaan hoitamassa kasveja. Lopulta Walton sai suostuteltua Heifetzin avukseen, ja etenkin finaaliosaan hän joutui tekemään muutoksia. Lopulta he saivat konserton yhteistuumin valmiiksi, lähes kolme vuotta tilauksen jälkeen. ”Voin vakavissani suositella jokaiselle herkälle säveltäjälle kuolemista 37-vuotiaana”, Walton sanoi viulukonserton uuvuttamana. ”Tiedän, että olen nyt ohittanut parhaat vuoteni, olen valmistautunut kriittiseen tyrmäykseen.”
Turhaan Walton valitteli – Heifetz kantaesitti teoksen Clevelandissa sodan juuri alettua joulukuussa 1939 suuren suosion saattelemana. Hän myös levytti sen myöhemmin peräti kahteen kertaan.
Kolmeosainen konsertto on täynnä virtuoosielementtejä, mutta myös romanttinen melankolia, sentimentaalisuus ja suurelliset tunteet käyvät kädenvääntöä jatkuvasti vuorotellen. Konserton tyyli on ehtaa Waltonia, mutta jos Prokofjevin, Hindemithin ja etenkin Elgarin konsertot ovat korvassa, näiden vaikutusta lopputulokseen ei voi olla kuulematta. Ensiosa Andante tranquillo avautuu haaveilevana valituslauluna, Waltonin uran kenties kauneimmalla melodialla, mutta pian tunnelma kiihtyy instrumentaaliseksi hurjasteluksi. Presto capriccioso alla napolitana on tarantellamainen scherzo, jossa solisti pääsee irti pirulliseen poljentoon. Osan suurimmat ansat on jätetty silti orkesterimuusikoiden selvitettäviksi. Päätösosa Vivace viilettää menemään rondon muodossa. Osa huipentuu solistin säestykselliseen kadenssiin ja päättyy ensiosan muistumiin, mutta nyt kahta ilmeikkäämmin.
Teosesittely on muokattu alunperin Helsingin kaupunginorkesterille tekemästäni ohjelmatekstistä.