William Waltonilla oli kunnia olla yksi kolmesta säveltäjästä, joita radioyhtiö BBC lähestyi ensimmäisiä brittiläisiä teostilauksiaan varten vuonna 1929. Tilauksen ehdot olivat päivänselvät: säveltäjien tuli tehdä pieni teos pienelle kuorolle, korkeintaan 15 orkesterisoittajalle ja yhdelle solistille radiointia varten.
Toimenkuvansa ymmärrettyään Walton matkusti Italiaan puurtamaan sävellyksen parissa. Hän palasi kahden vuoden kuluttua mukanaan Belshazzar’s Feastista versio, jonka esittäminen BBC:n radiostudiossa ei olisi logistisesti ollut mitenkään mahdollista. Walton oli kirjoittanut teoksen suurelle kuorolle, kestoa oli yli puoli tuntia ja orkesteri paisui yli pitkälti yli resurssien. BBC ei missään nimessä aikonut ottaa teoksen esittämistä kontolleen, ja vaati lisäksi Waltonilta uutta teosta. Sellaista pientä, pienelle kuorolle ja korkeintaan 15 soittajalle. Walton lupasi säveltää juuri sellaisen. Hän ei koskaan täyttänyt lupaustaan.
Pienteoksesta suurteokseksi lihoneen kantaatin kantaesitys siirtyi Leedsin festivaalille, jota johti huuliveikkona tunnettu Sir Thomas Beecham. Kun teoksen esittämisestä sovittiin, hän meni letkauttamaan Waltonille, että koska ”teosta et kuitenkaan kuule toiste enää koskaan, pojuseni, heitä ihmeessä sekaan muutama vaskiyhtye”. Se oli vitsi. Waltonin huumorintaju oli siinä vaiheessa kuitenkin sumentunut, joten hän teki työtä käskettyä ja lisäsi sekaan muutaman vaskiyhtyeen. Pian vuoden 1931 kantaesityksen jälkeen kävi selväksi, että vastoin Beechamin vitsikästä ennustusta Belshazzar’s Feastista tuli Waltonin siihen asti suurin menestys ja esitetyin teos. Sitä se on kenties vieläkin. Walton tosin karsi orkesterisoittimia Lontoon esitykseen seitsemän viikkoa myöhemmin. Tätä kevennettyä versiota esitetään nykyisinkin.
Belshazzar’s Feast on Waltonin ystävän Osbert Sitwellin koostama kertomus Vanhan testamentin Danielin kirjasta lisättynä otteilla psalmeista 137 ja 81. Teoksessa juutalaisen kansan vanginnut Babylonian kuningas Belsassar, viiniin menevä elostelija, juhlii palatsissaan nostellen maljoja epäjumalille juutalaisilta anastamiensa kalleuksien keskellä. Yhtäkkiä jostain ilmestyy mystinen irtokäsi, joka kirjoittaa seinään pahaenteisen profetian ”MENE, MENE, TEKEL UPHARSIN”. Ennustus koski Belsassarin ja hänen valtakuntansa romahtamista. Pian Belsassar kuolee ja juutalaiset saavat riemunsa.
(Teksti jatkuu Rembrandtin jälkeen.)
Waltonin musiikki on aikaansa nähden sovinnaisenpuoleista. Ei siis vähänkään modernistista, mutta silti äärimmäisen vaikuttavaa niin harmonioiden kuin orkesteri- ja kuorovärien osalta. Juutalaisten koti-ikävää hän maalailee jännitteisillä, enteilevillä ja tummanpuhuvilla soinneilla sekä riipaisevilla pidätyksillä. Epäjumalien ylistys lähentelee jazzin keinoja melkein groteskiin tapaan. Seinäkirjoituksen kuvailussa Walton lainaa Straussin Salome-oopperan efektejä, ja loppua kohti heräävässä riemulaulussa saattaa kuulla kaikuja Broadwaylta saakka.
Teosesittely on muokattu alunperin Helsingin kaupunginorkesterille tekemästäni tekstistä.