Ralph Vaughan Williams: sinfonia nro 6, “Sotasinfonia”

”Eikö näille ihmisille tule koskaan mieleen, että joku voi säveltää ihan vain musiikkiteoksen?” Näin päivitteli Ralph Vaughan Williams (1872–1958) kyllästyttyään arvailuihin kuudennen sinfoniansa ohjelmasisällöstä ja musiikin todellisesta merkityksestä. Vastaukseksi ei riittänyt mikään muu kuin myöntyminen tulkintaan, että sinfonia on kuvaus toisesta maailmansodasta.

Yleisön hämmennys ja siitä syntynyt tivaamisvimma oli ymmärrettävästi suuri. Sinfonian kantaesityksen vuotena 1948 toisen maailmansodan tunnot jyskyttivät kollektiivisessa muistissa, kenellä fyysisinä kenellä henkisinä arpina. Kuudennella sinfoniallaan Vaughan Williams oli viiltänyt arvet auki. Teos teki niin suuren vaikutuksen, että seuraavan kahden vuoden aikana se esitettiin peräti 100 kertaa.

Melskeisen musiikin sotatematiikasta oltiin vakuuttuneita siksikin, että säveltäjän edellisen sinfonian tunnelma liikkui hyvin syvällä rauhanomaisen pehmeässä pumpulissa. Sen tiedettiin omistetun ensimmäisen maailmansodan uhreille. Viisi vuotta myöhemmin ilmestynyt kuudes sinfonia edusti siihen nähden täydellistä antiteesiä, toivotonta pessimismiä ja peittelemättömiä kauhukuvia, järkytystä heti ruudinkatkun hälvennyttyä.

Vaughan Williams ei antanut periksi, mutta siitä vähät välitettiin. Kuulijat sepittivät yksityiskohtaisia tapahtumakuvauksia tyynnytelläkseen tiedonjanoaan ja tarjotakseen tunteilleen selitystä: Scherzon jazz-kohtauksen räväkkä leikkautuminen varmasti kertoo svengaavan Lontoon yllätyspommituksista. Viimeinen osa, Epilogi, selvästi kummittelee kuin ydinsodan autioittama aavekaupunki tuhkan täyttämän taivaan alla. Lopulta säveltäjäkin raotti ajatuksiaan vastentahtoisesti; hän suostui myöntämään, että musiikissa on suuttumuksen tunteita, ja että viimeistä osaa voisi parhaiten kuvailla Prosperon jäähyväispuheeksi Shakespearen Myrsky-näytelmästä. Siinäpä se, sodasta hän ei puhua pukahtanut. Oliko yleisö tyytyväinen selityksiin? Ei tietenkään.

Vaughan Williams otsikoi itse jotkin sinfonioistaan kuvaavasti, mutta kuudennen sinfonian epävirallinen lisänimi Sotasinfonia on kriitikoiden kynästä. Noin puolituntinen teos jakaantuu neljään keskeytyksettä soitettavaan osaan. Allegro heittää kuulijan suoraan tapahtumien keskelle, eikä jo vauhdissa oleva voimankäyttö oikeastaan hellitä ennen viimeistä osaa. Patoutunut ja uhkaavasti vellova hidas osa Moderato tykyttää tunnistettavaa kolmen äänen rytmiä osan alusta loppuun levähtäen välissä vain hetkeksi. Scherzo hyökkää vaskineen varoittamatta päälle. Teoksen viimeinen osa, mystissävyinen Epilogi on poikkeuksellisen rohkea päätös sinfonialle. Pinnan alla kupliva, kontrapunktinenmelodiarihmastokuiskailee teemojaan hiljakseen yli kymmenen minuutin ajan kunnes se hiipu äärimmäisestä hiiviskelystä lopulta täydelliseen hiljaisuuteen. Tyhjyyden hetki on suorastaan liikkuttava.

Teosesittely on muokattu alunperin Helsingin kaupunginorkesterille tekemästäni tekstistä.

En saa näiden tekstien julkaisemisesta rahaa, mutta näkyvyyttä kylläkin. Jos siis artikkeli herätti tunteita, kuten iloa, katkeruutta, ihmetystä, silmitöntä raivoa tai vaikka totaalista tyhjyyttä... arvostan suuresti, että jaat sen ystävillesikin. Jaettu tunne on kaksinkertainen tunne, ja minä saan näkyvyyttä ainakin tuplasti!

Kommentit

Kommentit

Leave a Reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *