“Ne ajat ovat takanapäin, kun säveltäjän kuviteltiin inspiraation vallassa kuumeisesti rustaavan ajatuksiaan paperilappuselle. Säveltäminen on 75-prosenttisesti älyllistä toimintaa.”
Näin kertoi Maurice Ravel (1875–1937) G-duuri-pianokonsertostaan (ke. 1932), jonka valmistuminen vei peräti kaksi vuotta. Vaikka Ravelin tahti olikin hidastunut pitkin 1920-lukua, nyt kangistumisen syynä oli inspiraation runsaus ja siitä seurannut ylityöllistyminen. Samaan aikaan hän sävelsi nimittäin myös toista pianokonserttoa, konserttoa vasemmalle kädelle Paul Wittgensteinin tilauksesta.
Kantaesitysten välillä oli vain runsas viikko. Tyylillisesti teoksilla on silti vain vähän yhteistä: siinä missä vasemman käden konserttoa hallitsee romanttinen perusvire jazz-vivahteilla; G-duuri-konsertossa asia on päinvastoin. G-duurikonserttoa lähemmäs jazzia ei klassisessa musiikissa päästy vielä pitkään aikaan.
Ranskaan jazz oli saapunut ensimmäisen maailmansodan aikaan amerikkalaissotilaiden mukana ja asettunut Pariisiin. Ravel oli altistunut jazzille konserttimatkoillaan Pariisissa sekä 1920-luvun loppuvuosina erityisesti Yhdysvalloissa, jossa hän tutustui George Gershwiniin ja hänen Rhapsody in Blue -teokseensa New Yorkissa.Ravel innostui säveltämään yhtä aikaa kahta konserttoa, sukelsi amerikkalaisen harmoniamaailmaan, lisäsi annoksen Mozartin ja Saint-Saënsin kepeää lennokkuutta ja viimeisteli lopputuloksen ilmavalla orkesterilla.
G-duurikonsertto on malliesimerkki jazzin ja klassisen saumattomasta sulautumisesta genrerajojen tuolle puolen. Jotkin kriitikot pitävät G-duurikonserttoa silti vähintäänkin puoliviihteellisenä. Se olisi loukkaus ketä tahansa toista säveltäjää kohtaan, mutta Ravelille leima sopi vallan mainiosti: ”Mielestäni konserton pitäisi aina olla kevytmielinen ja loistelias eikä tavoitella syvällisyyttä ja dramaattisia tehoja. Joistain klassikoista sanotaan, että ne on kirjoitettu pikemminkin pianoa vastaan, ei pianolle. Olen täysin samaa mieltä.”
Kolmeosainen konsertto on vain noin 20-minuutin mittainen. Allegramente kirjaimellisesti napsauttaa konserton käyntiin irrottelevaan tyyliin ja jatkaa jazz-henkisissä tunnelmissa loppuun saakka – milloin rehvakkaammin, milloin hämyisemmässä hengessä blue noteen kietoutuen. Kuuluisa Adagio on mallinnettu Mozartin klarinettikvinteton hitaan osaan mukaan: Pianon pitkä soolo, ”loputon melodia”, häipyy hiljalleen taustalle puhaltimien ottaessa osaa haaveiluun. Finaaliosan Prestossa solisti pääsee mellastamaan rasvatuin nivelin vailla vastusta, vaikka puhaltimet vähän häiriköivätkin.
Teosesittely on muokattu alunperin Helsingin kaupunginorkesterille tekemästäni tekstistä.
2 comments