Pianon soittaminen yhdellä kädellä muuttui kuriositeetista vakavaksi taiteeksi vuoden 1920 tienoilla. Silloin maailmansodassa oikean kätensä menettänyt Paul Wittgenstein (1887–1961) herätteli lupaavasti alkaneen uransa uudestaan soittamalla pianoa jäljelle jääneellä kädellään. Hän oli raajarikkonakin niin taitava, että monet aikansa huippusäveltäjät ottivat uudenkaltaisen haasteen pelkäämättä vastaan räätälöimällä teoksia tälle omituiselle lähtökohdalle.
Harmi vain, että Wittgensteinia oli vaikea tyydyttää. Hänelle ei kelvannut kuin harvat ja valitut teokset, ja nekin vasta vuolaan nillittämisen jälkeen. Paul Hindemithin ja Sergei Prokofjevin konserttojen kohtalona oli tulla tylysti torjutuksi, Benjamin Brittenin teoksen hän pani sivuun vuosiksi. Jos hän suostui edes harkitsemaan teoksen esittämistä, parituuria piti sittenkin korjata rajusti, jotta teos koskaan näkisi päivänvalon. Neuvotteluetuna hänellä oli juuri vasemman kätensä tekniikka, jolle tuskin löytyi vertaista koko maailmasta. Kukaan muu ei pystyisi niitä kuitenkaan soittamaan. Ota tai jätä.
Myös Maurice Ravelin (1875–1937) konsertto vasemmalle kädelle D-duurissa kulki tervaisen tien kohti konserttojen kaanonia. Wittgenstein näki partituurista heti, että teos ei miellytä. ”Jos haluan soittaa ilman orkesteria, en olisi tilannut konserttoa!”, kerrotaan pianistin tiuskineen heti huomattuaan, että solisti aloittaa osuutensa pitkällä ja yksinäisellä soolokadenssilla. Hän halusi konserton, ei sooloteosta. Ellei kantaesityksen päivämäärää talvella 1931 olisi jo lyöty lukkoon, koko projekti olisi kaatunut ja Ravelin teos todennäköisesti joutunut odottamaan uuden vasenkätistä pianistin ilmestymistä.
Huonosta alusta huolimatta Wittgenstein oppi myöhemmin arvostamaan konserttoa, mutta henkilökemiat Ravelin kanssa eivät meinanneet kohentua sitten millään. Ravel ei voinut sietää Wittgensteinin omapäistä tulkintaa, vaan heti kantaesityksen jälkeen kielsi tätä esittämästä konserttoa enää ikinä, ellei saisi nuotteihin kirjoittamaansa tahtoaan läpi. No, Wittgensteinhan ei komenteluja kuunnellut. Esityksiä peruttiin egojen yhteenottojen ajaksi. Onneksi erimielisyydet sovittiin edes asialliselle tasolle parissa vuodessa, ja kun Wittgenstein soitti konserton Pariisissa vuonna 1933, säveltäjä itse johti orkesteria. Vasta vuonna 1937 Ravel sai kuulla häntä tyydyttävän version pianisti Jacques Fevrieriltä – Wittgensteinilla oli nimittäin yksinoikeus teokseen kuudeksi vuodeksi.
Kaikista Wittgensteinille sävelletyistä teoksista on Ravelin konsertto ainoana jäänyt kantaohjelmistoon, ja se on vähintään yhtä suosittu kuin Ravelin samaan aikaan valmistunut pianokonsertto G-duurissa.
Yksiosaisessa vasemman käden konsertossa Ravel on yhdistellyt jazzin elementtejä ja perinteistä konserttotyyliä, mutta siinä kuuluu myös hänen tunnetuimpien teostensa voimakas vaikutus. Siinä on ripaus La Valsea, hyppysellinen Boleroa ja roppakaupalla kaikkia hänen soolopianoteoksiaan leimaavaa taiturillisuutta korotettuna toiseen potenssiin. Esimerkiksi hiljalleen bassosta kasvava ja lopussa kaiken alleen peittävä hyökyaaltojen sarja on kuin kopio La Valsen muodosta, ja jakso, jossa svengaavat soolot pallottelevat fagotilta pasuunalle ja siitä pikkolohuilun kautta koko orkesterille kuulostaa erehdyttävästi Bolerolta. Loistokas orkesteriosuus ei kuitenkaan vedä vertoja pianistin vasemman käden koko teosta dominoivalle taidonnäytteelle laajoine soolokadensseineen.
Teosesittely on muokattu alunperin Helsingin kaupunginorkesterille tekemästäni tekstistä.
One comment