Samuel Barber: sellokonsertto

Yhdysvallat värväsi toisen maailmansodan aikana sotajoukkoihinsa myös säveltäjiä. Yksi heistä oli suursuosioon 1930-luvulla noussut Samuel Barber (1910–1981), joka palveli ilmavoimissa säveltämällä käyttömusiikkia ja mm. lentäjäaiheisen toisen sinfonian (1942), jonka hän yritti myöhemmin tuhota pettyneenä epäonnistuneeseen, moderniin kokeiluunsa. Sodan loppuaikoina vuonna 1945 Bostonin sinfoniaorkesterin ylikapellimestari Serge Koussevitzky anoi Barberille vapautuksen, jotta hän voisi tehdä orkesterille sellokonserton. 

Kolmiosainen teos on nuorelle Barberille tyypillinen, harmonioiltaan uusromanttinen ja melodioiltaan herkullinen timanttikaivos, johon ajalleen tyypillistä modernismia etsivä joutuu pettymään. Hyvä niin, sillä omalla vanhoillisuudellaan Barber tuli sekoittaneeksi valtavirtaa ehkä enemmän kuin yksikään kikkailemalla kauhukakaran asemaan mielinyt avantgardisti koskaan. Yhä vain moni musiikin ammattilainen päättää mieluummin paeta paikalta sen sijaan, että joutuisi punastellen myöntämään nauttivansa Barberin melodisesta musiikista.

Sellokonserton tärkeimmät teemat esitellään tiiviinä ryppäänä heti ensimmäisen osan alussa puhaltimilla, kunnes sello ottaa tilan lyyrisellä kadenssillaan. Osaa hallitseva rytmikkyys on avoimen amerikkalaista ja päätöstaite häpeilemättömän mahtaileva. Toisessa osassa Barberin taidot ikuisesti avautuvien melodioiden taitajana pääsevät irti kaihomielisessä sisilianassa. Finaalista piti tulla jotain ihan muuta, mutta kuultuaan Hiroshiman atomipommista Barber ryttäsi jo valmiin partituurin ja vuodatti tuntonsa aggressiiviseen alkupurkaukseen, jota seuraavaa vuoropuhelujen ja taukojen piilomerkitystä saattaa vain arvailla. 

Nykyäänkin suositun viulukonserttonsa (1939) ja myöhemmän pianokonserttonsa (1960) tavoin Barber sorvasi sellokonserttonsa mittatilaustyönä solistin teknisille taidoille – tässä tapauksessa sellisti Raja Gorbusovalle, jonka vahvuuksia olivat kinkkiset kaksoisotteet ja pitkät melodiat soittimen ylärekisterissä. Näyttävät temput koituivat konserton kohtaloksi pitkäksi aikaa. Vaikka teos otettiin omana aikanaan suosiollisesti vastaan – se voitti New Yorkin kriitikkojen palkinnon ja Gorbusova otti sen konserttiensa käyntikortiksi vuosikymmeniksi – sellistit eivät oikein lämmenneet teoksen hankalille sormitekniselle sokkelolle. Barber tiedosti ongelmat konserton suosion edessä, ja vielä vähän ennen kuolemaansa hän mietti helpottavansa soolo-osuutta, muttei koskaan ehtinyt toteuttaa aikeitaan. 

Vaikka sellokonsertosta on viime vuosina tullut suositumpi kiitos mm. Wendy Warnerin, Alisa Weilersteinin ja Steven Isserlisin, se on Barberin kolmesta konsertosta edelleen harvimmin esitetty.

Teosesittely on muokattu alunperin Helsingin kaupunginorkesterille tekemästäni tekstistä.

En saa näiden tekstien julkaisemisesta rahaa, mutta näkyvyyttä kylläkin. Jos siis artikkeli herätti tunteita, kuten iloa, katkeruutta, ihmetystä, silmitöntä raivoa tai vaikka totaalista tyhjyyttä... arvostan suuresti, että jaat sen ystävillesikin. Jaettu tunne on kaksinkertainen tunne, ja minä saan näkyvyyttä ainakin tuplasti!

Kommentit

Kommentit

Leave a Reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.