Dmitri Šostakovitš: sinfonia nro 1

Kaikista musiikinlajeista ja -muodoista on sinfonioiden kuunteleminen paras keino hahmottaa Dmitri Šostakovitšin (1906–1975) mielenmaisemaa. Jokaisessa 15 sinfoniastaan hän paljastaa hyvin oleellisia puolia itsestään ja suhteestaan yhteiskuntaan, taiteisiin sekä lopulta ihmisyyteen. Historia tuntee tuskin toista säveltäjää, jonka sävellykset nivotaan niin tiukasti kulloisenkin elämäntilanteen ja yhteiskunnallisen ajanhengen heijastumiksi. Tutkijoiden tekemät tulkinnat alkoivat jo ensimmäisestä sinfoniasta. Sen Šostakovitš teki lopputyökseen vuonna 1924.

Šostakovitšin ristiriitaiset tuntemukset hyökkäävät jo tässä, vain 19-vuotiaana tekemässään sävellyksessä tavalla, joka jatkui vielä yli 50 vuotta myöhemmin syntyneessä viimeisessä sinfoniassa. Ehkä siinä kuuluu varakkaan porvarisperheen lapsen huolettomuus. Siinä on myös enemmän kuin ripaus surumielistä maailmankuvaa, joka väritti Šostakovitšin elämää vallankumouksen jälkeen, kun yläluokka joutui alakynteen ja nuori Dmitri jäi isättömäksi. Kenties sinfoniasta nousee mielikuva teini-ikäisestä pianistista säestämässä iltaisin nauruaan pidätellen komediaelokuvia. Tai nuorukaisesta, joka potee tuberkuloosia ja maailmantuskaa. Kuvaavaa on, että Šostakovitš löyisi innoituksen ensimmäinen sinfonian tunnelmalle nimenomaan Igor Stravinskyn Petruška-baletista ja Schönbergin Pierrot Lunairesta – kumpikin teos kertoo tahdottomien nukkeihmisten murheellisista kohtaloista. 

Sinfonian ensimmäinen osa pärähtää alkuun sooloilla ja säveltäjälle tyypillisellä hermostuneella vitsikkyydellä. Siitä kasvaa pian valtavien mittojen yhteenottoja. Toinen osa on perinteinen scherzo jossa pianon virtuoosiset juoksutukset varastavat show’n. Juuri näissä osissa voi kuulla komediapianistina työskennelleen Šostakovitšin sormenjäljen. Sitten tapahtuu jotain hyvin odottamatonta.

Šostakovitš oli ajatellut sinfonialleen lisänimeä Groteski, mutta siitä hän luopui sävellettyään kaksi osaa valmiiksi. Näin hän avautui kirjeessään: ”Olen todella apea. Joskus haluan vain huutaa, parkua kauhusta. Kaikki tämä pimeys tukahduttaa minut silkalla kurjuudella. Olen alkanut säveltää sinfonian finaalia. Siitä näyttää tulevan aika synkkä”. 

Synkkä siitä todella tulikin. Rummunpäristyksellä alkava finaali seuraa hidasta osaa tauotta. Seuraa hienovaraisia Wagner-viittauksia, kauniisti polveilevia sooloja, isoja kliimakseja patarumpuineen ja vaskifanfaariin kohoava päätöskooda. 

Teosesittely on muokattu alunperin Helsingin kaupunginorkesterille tekemästäni tekstistä.

Jos artikkeli herätti tunteita, kuten iloa, katkeruutta, ihmetystä, silmitöntä raivoa tai vaikka totaalista tyhjyyttä... arvostan suuresti, että jaat sen ystävillesikin!

Kommentit

Kommentit

Leave a Reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *