Vuonna 1971 Dmitri Šostakovitš (1906–1975) oli arvostettu ja valtionpalkinnoilla kuorrutettu säveltäjä, jonka kauhukakaran maine oli jäänyt kauas historiaan. Hänen ei tarvinnut enää aktiivisesti pelätä puolueen kurinpitotoimia. Häneltä ei odotettu pelkästään myötäkarvaan kulkevia sointuja ja melodioita. Stalinin aika oli päättynyt diktaattorin kuoltua vuonna 1953, ja vaikka varsinainen painajainen oli jo ohi, viimeiset vuodet olivat Šostakovitšille silti vaikeita: hän oli toistuvasti joutunut sairaalahoitoon ja etsinyt sävellyksiinsä aiheita kuolemasta, myös omasta kuolemastaan. Kaikesta huolimatta hän suunnitteli ”iloisen sinfonian” säveltämistä.
Iloista ei 15. sinfoniasta (1971) tullut – vaikka sellaiseksikin sen voi halutessaan tulkita. Leikkisästä ensiosastaan huolimatta 15. sinfonia jäänyt historiaan ennen kaikkea suurena mysteerinä, toden ja leikin veljellisenä mutta epämääräisenä liittona. Kuten niin usein, Šostakovitš tuntuu kertoilevan musiikillaan häiriintyneitä tarinoita, mutta tarkalleen ottaen hän ei sano mitään selvästi. Ei yllätä, että sinfonian rajatilatunnelma innoitti modernin surrealistisen elokuvan mestaria David Lynchia läpimurtoelokuvansa Blue Velvetin (1986) käsikirjoitusta tehdessään.
Sinfonian sisältöä ja säveltäjän elämänvaiheita yhdistelevät tulkinnat ovat Šostakovitšin kohdalla aina ohittamattomia. Jokainen hänen sinfoniansa jo ensimmäisestä lähtien on mahdollista liittää uskottavasti hänen elämäkertansa selitysosaksi. Etenkin viimeisen, 15. sinfonian kohdalla tulkitsijoiden mielikuvitus on kuitenkin liihottanut vailla jarruja.
Koska sinfonia jäi hänen viimeisekseen, ja koska se vilisee tunnistettavia teemalainauksia mm. Rossinin Wilhem Tell -oopperasta, Wagnerin Siegfried-teemoista ja Tristan-alkusoitosta sekä Šostakovitšin omista, neljännestä ja seitsemännestä sinfoniasta, sitä on pidetty yhtäaikaa sekä kumarruksena historialle että irvailuna yhteiskuntajärjestelmälle.
Ennen kaikkea sitä on tulkittu musiikillisena testamenttina. Esimerkiksi Säveltäjä Steve Holtje tarjoaa sinfonialle elämäkerrallisen teorian: hänen mukaansa viittaus Rossinin viimeiseen oopperaan on paitsi merkki siitä, että Šostakovitš tiesi sinfonian viimeisekseen myös vihje hänen kamppailustaan valtakoneiston ikeessä perheensä pelastajana aivan kuten mestariampuja Wilhelm Tell. Toisen osan synkät vaskikoraalit (samanlaiset kuin 11.sinfoniassa) ja glissandot (kuten Lady Macbeth -oopperassa) olisivat suoria viittauksia Stalinin valtaan ja muistoja säveltäjän epäsuosion ajoista. Allegretto-osan rumpurytmi ja Šostakovitšin nimikirjaimista johdettu sävelkulku D-ES-C-H olisi merkki pannaan julistetusta neljännestä sinfoniasta, kun taas finaalin lainat Siegfriedin surumarssista ja kohtalo-teemasta vievät sairaan säveltäjän hautaan. Niin lopulta kävikin neljä vuotta myöhemmin.
Lisäpontta elämäkerralliseen tulkintaan ovat tarjonneet pätkät Richard Straussin teoksesta Sankarielämää ja Beethovenin Egmont-alkusoitosta. Sinfonian kuuluisat lopputahdit on tulkittu muistoiksi sairaalahuoneen sähköisestä sykkeestä tai kellosta, joka tikittää vääjäämättömästi eteenpäin kulkevan ajan merkiksi.
Šostakovitš oli aina harvasanainen sinfonioidensa sanomasta. Hänen tulkintansa 15 sinfoniasta on muita tutkijoita maanläheisempi: ”En itsekään aivan tiedä, miksi ne lainaukset ovat siellä, mutta en vain voinut olla panematta niitä sinne”. Uskoako hänen selitystään? Enpä tiedä. Siitä olen melko varma, että hän tiesi lainaustensa merkityksen aivan hyvin.
Teosesittely on muokattu alunperin Helsingin kaupunginorkesterille tekemästäni tekstistä.