Selvitetään aluksi yksi asia. Kun luulet kuuntelevasi Dmitri Šostakovitšin Jazz-sarjaa nro 2, olet hyvin todennäköisesti kuuntelemassa Sarjaa varieteeorkesterille. Ei se mitään, et voinut tietää, eikä asia olekaan itsestään selvä. Pitkään nimittäin luultiin, että Sarja varieteeorkesterille olisi sama kuin toisen maailmansodan aikana kadonnut Jazz-sarja nro 2 (1938). Tiedot jouduttiin kuitenkin korjaamaan, kun oikea Jazz-sarja nro 2 kaivettiin arkistoista esiin 1990-luvun lopulla. Sekaannusta selvitellessä pääteltiin, että alkuperäinen Sarja varieteeorkesterille on oikeastaan Šostakovitšin säveltäjäkollegoiden sovittama kokoelma hänen tekemistään elokuvasävelmistä. Osa kappaleista on sävelletty niinkin myöhään kuin vuonna 1956, osa vielä paljon myöhemmin. Tämäkin tieto patisti teoksen syntyhetken väärin tulkinneet tutkijat uudelle lausuntokierrokselle.
Vaikka sarjan musiikissa ei ole jazzia nimeksikään, istuu nimestä syntynyt harhaluulo vielä nykyäänkin tiukassa levyjen kansissa ja konserttien mainoksissa. Sanotaan se nyt vielä kerran: jazzilla ei ole sarjan kanssa mitään tekemistä. Pikemminkin sarjassa kuuluu tuon ajan viihde- ja teatteriorkesterille tyypillinen riehakas sirkushenki ja puolimelankolinen valssaus, ja nekin melkolailla sovinnaisissa harmonioissa. Kappaleet soivat säntillisen rytmikkäästi, eloisasti esitettynä tempojen ja iskujen vapauksia voi toki kuulla. Kevyen lisävärin tuovat orkesteriin lisätyt saksofonit, kitara, harmonikka ja mittava lyömäsoitinkatras.
Kahdeksanosainen Sarja varieteeorkesterille on esitysjärjestykseltään vapaa. Marssista, kahdesta tanssista, polkasta, kolmesta valssista ja finaalista koostuva revittely on ehkä riemukkainta, ja paikoin melkeinpä banaaleinta, mitä Šostakovitš on nuottipaperille kuunaan kirjoittanut. Sarjan musiikki on kaikkea muuta kuin mitä vakavamieliseltä ja poliittisesti valveutuneelta sinfonikko-Šostakovitšilta voisi odottaa – tämä on juuri sellaista musiikkia, jota kommunistikoneisto kaipasi harhauttaakseen kansalaisia. Sirkushuvien teho oli tuhannesti todettu toimivaksi, niin nytkin. Šostakovitšin sinfonioiden parodisuudesta tai groteskista alleviivailusta ei ole viitteitäkään. Valtakoneistolta saamiinsa elokuvatöihin Šostakovitš suhtautui lojaalisti ja jätti politikoinnin konserttisalien puolelle. Rehellistä hyvää mieltä vai riemua ruoskan alla?
Teosesittely on muokattu alunperin Helsingin kaupunginorkesterille tekemästäni tekstistä.