Suuri kriisi erottaa Pjotr Tšaikovskin (1840–1893) kolmea ensimmäistä ja kolmea viimeistä sinfoniaa. Vuoteen 1877 mennessä hän oli jo nauttinut menestystä, hankkinut avokätisen tukijan – jopa etäisen äiti-hahmon – impressario Nadezhda von Meckistä sekä melkolailla kyseenalaistamattoman aseman kansainvälisenä säveltäjänä. Julkisuus ei tullut yksin. Huhut Tšaikovskin homoseksuaalisuudesta alkoivat velloa vapaina, mikä siihen aikaan merkitsi ainakin uran ellei koko elämän katkeamista. Se oli paitsi laitonta myös paheksuttua. Maineensa pelastamiseksi hän hankkiutui naimisiin nuoren Antonina Miljukovan kanssa, mikä oli paha virhe. Kaapissa riutuva säveltäjä jäi nopeasti kulissiliiton liiskaamaksi, ja haki helpostusta itsemurhayrityksestä. Onneksi hän löysi terveellisemmän vaihtoehdon kanavoimalla tunteensa musiikkiin.
Kolmessa viimeisessä sinfoniassaan hän tuntuu pukevan sisäiset konfliktinsa tarinalliseksi trilogiaksi klassisen sinfoniamuodon raameissa – epookiksi, jonka korkeampia voimia uhmaava sankari on hän itse. Neljäs sinfonia (1878) etenee Beethovenin Kohtalonsinfonian tyyliin kuilun partaalta voittoon kohoavana kertomuksena. Kuudes sinfonia (1893), jossa elämän täyttymyksen tuova kielletty rakkaus katkeaa kuolemaan, valmistui vain viikkoja ennen hänen itsemurhaansa hämärissä olosuhteissa.
Tšaikovski laati tarkan draamankaaren myös viidennelle sinfonialle (1888), mutta vain ensiosan ohjelmasta on jäänyt kirjalliset todisteet: klarinettijohdanto kuvaa “täydellistä antautumista Kohtalolle”, sitä seuraava nopea allegro “mutinoita, epäilyksiä, valituksia, moitteita X:ää kohtaan”, ja vielä “aionko heittäytyä kohtalon viemäksi???” Sinfonian avaava ja loppuun asti toistuva kohtalonteema on lainaus Mihail Glinkan Elämä tsaarille -oopperasta, jossa se on aseteltu sanoihin “älä vaivu suruun”. Toisen osan käyrätorvimelodian päälle hän väitetysti kirjoitti: “Voi, kuinka rakastan… jos sinä rakastat minua… kaipuulla ja intohimolla…”. Hitaan osan tunnelma pysyy paikallaan tuskin paria tahtia, kun jo uusi olotila vaihtaa musiikin suuntaa. Kolmannen osan valssi johdattelee balettimaailmaan, johon Tšaikovskilla oli tapana paeta tosielämän paineita. Jokaisessa osassa kuuluva kohtalonteema kasvaa Finaalissa aina vain mahtipontisemmaksi kuin vakuuttaen, ettei kenenkään kannata paeta elämälleen määrättyä osaansa – vastarinta on hyödytöntä.
Viides sinfonia ei syntynyt helpolla, eikä Tšaikovski koskaan päättänyt oliko hän siihen tyytyväinen vai ei. Kymmenet kirjeet kesältä 1888 todistavat Tšaikovskin kamppailleen inspiraation ja itsekritiikin kaltevilla pinnoilla muodostaen sinfoniaansa tasavertaisen, on-off-tyylisen viha-rakkaussuhteen: ”Tuskin huonompi kuin edeltäjänsä”, ”rakastan sitä jälleen”, ”ehkä sittenkin epäonnistunut…”
Myös aikalaiskriitikot jakautuivat leireihin. Säveltäjä César Cui piti teosta rutinoituneena ja kosiskelevana, mutta Tšaikovskin ystävä Sergei Tanejev oli siihen kovin ihastunut. USA:n ensiesityksessä kriitikko taas kuuli sinfoniassa kasakan kesytöntä raivoa, harhoja ja juopuneisuutta. Sinfonian suurimpana ongelmana nähtiinkin finaaliosan ja koko teoksen päättyminen sankarilliseen melskeeseen, joka koettiin liian osoittelevana loppujulistuksena depressiivisissä mollitunnelmissa vietettyjen osien päätteeksi. Mollista duuriin ja vaikeuksien kautta voittoon -rakennetta on verrattu Beethovenin Kohtalosinfoniaan ja kyllähän siinä on jotain kovin henkilökohtaisen tuntuista, kun epätoivo taittuu loppua kohti varsin valoisiin tunnelmiin ikään kuin muistutuksena että tämäkin tuska päättyy kyllä aikanaan.
Teosesittely on muokattu alunperin Helsingin kaupunginorkesterille kirjoittamastani tekstistä.