Olen kouluttanut kriitikoksi haluavia tai kritiikin tekemisistä kiinnostuneita blogini lukijoita aiemmin julkaisemalla malliesimerkin tylsästä ja kaavamaisesta kritiikistä sekä 10 käskyä, joita noudattamalla kriitikko välttää suurimmat sudenkuopat. Olen muistellut myös Seppo Heikinheimoa, joka viilsi ja viihdytti. Jatkan sarjaani viisikohtaisella listalla, jonka luettuasi tiedät ainakin sen, miten minä olen aikoinani valmistautunut kirjoittamaan konserttiarvioita.
Todellako kriitikoista? Taas? Kyllä vain.
- Jos lainaat ohjelmatekstejä arviossasi, kerro siitä avoimesti. Tämä ohje tuppaa kriitikoilta unohtumaan siinä konsertin jälkeisten kaljojen aiheuttamassa kiireessä, kun toimitus on menossa kiinni ja taittaja kuumottaa liuskojen perään. Vaikka teksti ilmestyisi vain nettiversiona, nopeus on valttia ja jotain on julkaistava vaikka laadusta tinkien. Sitten tingitään. Helppoa sisältöä äkkiä taikoakseen kriitikko usein keksii, että konsertista on itse asiassa kirjoitettu laajasti ja asiantuntevasti yleisölle jaetussa ohjelmatekstissä. Että mitä sitä turhaan vaivaamaan päätään, kun voi kilpailla aikaa vastaan copy-paste-menetelmällä ja voilà, merkkimäärä täyttyy kuin itsestään.
Tiedän omakohtaisesti, minkälaista on kirjoittaa sekä kritiikkejä että ohjelmatekstejä. Hyvä ohjelmateksti on monet kerrat pelastanut nahkani ja kunniani, kun olen voinut kritiikissäni esittää kaikkitietävää musiikinhistorioitsijaa vain siksi, että joku minua aikaansaavampi musiikkitieteilijä on käyttänyt aikaa ja vaivaa jonkun duruflén tai regerin urkusarjojen taustoittamiseen.
Hyvin tehty kritiikki lisää lukijan tietoa vertailemalla, liittämällä tiedonsäikeitä yhteen ja perustelemalla väitteitä esimerkiksi historiallisilla tiedoilla. Ammattikirjoittajan pitää pystyä arvioimaan, milloin on syytä lainata suoraan, milloin tulkita omin sanoin ja milloin unohtaa koko juttu. Älä siis sorru kopioimiseen. Käytä edes omia sanojasi, jos et jaksa etsiä omia lähteitäsi. Jos lainaat toisen kirjoittamaa tekstiä suoraan sanasta sanaan, anna kunnia sille, kenelle kunnia kuuluu. - Tutustu teoksiin etukäteen. Tämä liittyy oikeastaan edelliseen kohtaan. Hyvä kriitikko valmistautuu konserttiin tutustumalla esiintyjiin ja teoksiin ennen konserttia. Jos ei muusta syystä niin siksi, että käsiohjelma ei välttämättä tue juuri sinun kritiikkisi lähtökohtia.
Konserttien ohjelmisto perustuu ehkä noin 97-prosenttisesti teoksiin, jotka on esitetty tuhannesti aiemmin. Kaudesta toiseen sinfoniaorkesterit veivaavat Beethovenin, Brahmsin, Sibeliuksen ja Tšaikovskin sinfonioita, ehkä kolmeakymmentä pianokonserttoa, paria kymmentä viulukonserttoja ja noin kymmentä sellokonserttoa. Ota ne systemaattisesti haltuun. Ei ole paha rasti. Jos et näitä jo tunne, tutustu ensi tilassa.
Musiikin tutkiminen on nykyään helpompaa kuin koskaan aikaisemmin: Google on täynnä artikkeleita ja analyysejä, väitöskirjoja ja ohjelmatekstejä voi ladata maksutta omakseen ja Youtubesta löytyy videoita, jossa nuottikuva seuraa musiikkia reaaliaikaisesti. Harvinaisemmatkin teokset on levytetty vähintään muutamaan kertaan, ja pari vuotta vanhoista uutuuksistakin löytyy usein jonkinlainen äänite, vaikka sitten piraattinauha soundcloudista. Jäljelle jäävä promille konserttimusiikista onkin sitten kiehtovia kantaesityksiä, mutta niidenkin teosten säveltäjistä löytyy tietoa, jotta voit tutustua heidän tyyleihinsä ja edes henkilöhistorioihin. Se on vähintä, mitä voit tehdä ammattitaitosi ylläpitämiseksi muutenkin.
Älä siis tee itsestäsi pelleä kirjoittamalla, että “en ole aikaisemmin kuullut Turangalila-sinfoniaa, mutta siinä on potentiaalia tulla nykymusiikin klassikoksi ja tämä kivasti ujeltava ondes martenot on mielenkiintoinen soitin, johon pianisti oli paneutunut silminnähden syvällisesti.” Toivottavasti näin ei kukaan ole kirjoittanut.
3. Perustele, perustele, perustele.
Kuvittele mikä valta kriitikolla on! Saada julkisuutta tärkeänä pitämälleen asialle konserttikritiikin verukkeella. Kriitikkona kannat – vaikka toisin luulisi – isoa vastuuta kulttuurielämässä. Olet ihmismegafonina vastuussa konsertin yleisölle, esiintyjille, muille konsertin järjestäjille ja lopulta koko alalle. Kriitikkona sinulla on paholaisen asianajajan valtakirja, joka velvoittaa etsimään heikkouksia, vankistamaan vahvuuksia sekä kuvailemaan konserttitilannetta niille, jotka eivät sitä päässeet kokemaan.
Kritiikki on tekstiä siinä missä romaanitkin – aukot juonessa syövät uskottavuutta. Tekstisi luetaan ja se otetaan todesta. Sinun tehtäväsi on valita, oliko konsertissa oleellista salin valaistus, ohjelman yksitoikkoisuus/monipuolisuus, esitysten taso, esiintyjien sukupuoli ja vaatetus tai vaikka surkeat penkit ja paska akustiikka. Valinnanvaraa on loputtomiin eikä tarvitse tyytyä yhteen. Yksi suosikeistani on Turun Sanomien arvio, jossa kriitikko valitteli laulusolistien yhdennäköisyydestä seurannutta hämmennystä:
“Arvoisat konserttijärjestäjät. Ei saa laittaa vierekkäin kahta samannäköistä ihmistä laulamaan. Lauantaina nimittäin kävi niin, että luulin aluksi Natalie Dessayta Virpi Räisäseksi ja toisinpäin. Pieni gallup aiheesta vahvisti, että muutkin luulivat. Kaksi blondia vierekkäin, ja kasvonpiirteissäkään ei konserttisalin etäisyyksillä mainittavia eroja. Jatkossa voisin suositella jommallekummalle esimerkiksi irokeesimallista hiustyyppiä tai otsatatuointia, josta henkilöllisyys selviäisi kätevästi.”
Tomi Norha
Kriitikko laskee tietysti leikkiä, sillä onhan Virpi Räisänen mezzosopraanossa ja Natalie Dessayn sopraanossa eroja, esimerkiksi ääniala, noin niinkuin alkuun. Pakko se on olla huumoria.
Kirjoittajia on kautta vuosien neuvottu kirjoittamaan niin kuin teksti olisi suunnattu yhdelle ihmiselle. Se on totta. Kliseisen totta. Mutta älä kirjoita kenelle tahansa, kuten vaikkapa keskimääräiselle lehden lukijalle, joka kuluttaa kohmeloaan selaamalla sivuja lasittuneilla silmillään.
Kirjoita kyselyikäiselle pikkunilkille, joka saa suurta tyydytystä puhumalla sinut pussiin jokaisen pilkun kohdalla. Kuule korvissasi kolmevuotiaan nouseva nuotti: “mikä toi on”, “miksi toi teki noin”, “mikä on kultalankainen cantilene?” “miks sä kirjoitat että kapellimestari loihtii? Onks se muka joku taikuri?”
Koska juuri niin muusikot, säveltäjät ja kaltaiseni kollegat tekstiäsi lukevat. Arvion pitää sisältää vesitiiviitä väitteitä perusteluineen. Arvio ei saa luhistua ensimmäisestä lukijan esittämästä kysymyksestä. Ei se ole helppoa, eikä kaikkea pysty perustelemaan, mutta siihen on pakko pyrkiä. Muuten et ole miettinyt sanomaasi tarpeeksi monelta kantilta.
Älä mene silti lukkoon. Tyhmiäkin väitteitä saa kirjoittaa, jos ne pystyy sullomaan edes jonkinlaisen loogisen ketjun osaksi.
Tämä tietysti vain siinä tapauksessa, että todella väität jotain. Ja sinähän väität. Moni kriitikko vetäytyy syytesuojan piiriin latomalla tyhjänpäiväisiä adjektiiveja peräjälkeen ja kutsumalla sitä arvioksi, vaikka oikeasti hän vain täyttää mainoksilta jäänyttä tilaa sanomatta sanaakaan. Tähtää sinä korkeammalle.
Jos et pysty perustelemaan väitettäsi, älä sitten väitä. Jos se tuntuu vaikealta, vaihda alaa tai mieluummin opettele musiikin ja retoriikan perusteet. Oppimateriaalia on saatavilla runsaasti.
4. Varo maneereita.
Meillä kaikilla on maneerimme. Joku toistelee niinkua, justjustia ja muita hokusanoja, jotkut täydentävät lauseesi aina loppuun. Jotkut aloittavat vastauksensa parin sekunnin huokauksella vaikka vain kysyisit kelloa. Ärsyttävää, eikö?
Kavereilta ne vielä sietää, sukulaisiltakin kerran vuodessa jouluna, vaan ei kriitikon valtaa käyttävältä kynäilijältä, joka tunkee postiluukusta aamupalapöytään iankaikkisine monologeineen, ja aina samat jutut ja tyyli. Jos huomaat omissa teksteissäsi kaavamaista toistoa, olet luultavasti viimeinen joka panee sen merkille. Maneerisi on todennäköisesti jo jonkin aikaa kohottanut otsaerektioita kautta maan.
Kuinka välttää maneerit?
- Kirjoittamaan oppii lukemalla muita, analysoimalla lukemaansa, ja sitten kirjoittamalla itse. Lue muiden tekemiä arvioita ajatuksella, kaivele arkistoja, opiskele. Saatat huomata, että yhdessä vaiheessa monikaan oopperaesitys ei mennyt Hannu-Ilari Lampilalta ohi ilman lipsumista freudilaiseen hahmo- ja juonianalyysiin. Tai että Lauri Otonkoski muisti kryptisen runollisesti usein mainita, kuinka ohjelmamusiikki se vasta onkin tyhjänpäiväistä sävelmaalailua. Jukka Isopuro jaksaa ciceromaisella sinnikkyydellä yhä huomautella Musiikkitalon akustiikasta, ja Vesa Sirén vertailee vartti sitten kuulemaansa konserttia hänen kuulemaansa kenraaliharjoitukseen vuonna 1987, jolloin pianistin trillit tahdissa 238 kuulostivat kirkkaammilta kuin nyt tai viisi vuotta sitten julkaistulla levyllä sekä Esa-Pekka Salonen. Liioittelen, totta kai.
- Lue omia tekstejäsi, etsi kaavamaisia rakenteita ja sisältöjä. Valmistaudu punastelemaan. Itse olen tätä tekstiä lukiessani irvistänyt itselleni monesti. Siitä oppii. Minulla oli tapana kriitikkona kiinnittää huomiota lähes aina solistien tulkintoihin lähinnä fyysisinä suorituksina sekä toljottaa lavapresenssiä, koska sellaiset asiat vain kiinnostavat minua. Kauhean usein luulin olevani näppärä vääntämällä väliin vähän sanaleikkejä tai väärin muistettuja sanontoja, joiden hauskuus ei varmasti auennut kenellekään. Teen sitä joskus vieläkin muissa teksteissäni. Noloa. Kiireessä ja väsyneenä sorrun latteuksiin. Erityisen noloa. Pidän myös loputtoman pitkistä virkkeistä. Typerää. Ja aina se Länsiö jauhaa niistä kriitikoista… jep.
Kirjoitustyyli muuttuu kaavamaiseksi hyvin äkkiä, mutta siitä voi olla myös etua maineen ja tunnistettavuuden nimissä. Laiskistua ei silti saa. Koeta keksiä uusi sanoja, uusia näkökulmia, uusia vertauskuvia tai vaikka uusia sanontoja – mitä useammin uudistut, sitä tuskattomampaa on luopua maneereistaja kehittyä kirjoittajana.
5. Samastu kohteeseesi.
Kriitikolla on valta sanoa ihan mitä vain, kunhan teksti viihdyttää ainakin jollain tasolla. Sehän on vain mielipide, kuten sanotaan. Mutta valta turmelee, myös kriitikon. Kehuvia arvosteluita on helpompi kirjoittaa, mutta vaikeampi muotoilla hauskoiksi, kun taas toisten haukkuminen on hauskaa (opimmehan sen jo ala-asteella) mutta tyylikkäästi tehtynä äärimmäisen vaikeaa, melkeinpä mahdotonta. Neutraaleista lätinöistä en jaksa tässä kirjoitella, koska niillä ei ole sijaa sen enempää sanomalehdissä kuin blogeissa.
Kenen tahansa teilaaminen julkisesti osoittaa huonoa makua, ja etenkin, jos kriitikko on vahvemmassa asemassa kuin kohteensa. Moittia saa ja pitääkin, jos on aihetta, mutta sen voi tehdä joko uskottavasti tai typerästi. Taiteilijoita häpäisemällä et saa kunnioitusta keneltäkään, ja perusteeton pilkkaaminen pilaa paitsi kohteesi päivän myös sinun maineesi uskottavana kriitikkona – mutta tämän jo opitkin kohdasta kolme.
Toistan: samastu kohteeseesi. Ymmärrän, jos ohje ihmetyttää. Eihän kriitikon pidä tuntea sääliä, kun totuus odottaa kirjoittajaansa!
Nyt en tarkoitakaan sääliä, enkä välttämättä edes myötätuntoa. Tarkoitan kunnioitusta, joka kahden ammattilaisen välillä tulisi vallita aina riippumatta siitä, että toinen esiintyy ja toinen arvioi, sillä loppujen lopuksi kumpikin tekee työtään yleisölle. Kumpikin esiintyy.
Kehuminen on helppoa kun vain sanoo, että kylläpä oli ihanaa ja perustelee sisäisillä tuntemuksillaan. Mutta kuinka sitten antaa moittivaa palautetta olematta turhan tyly?
Ääripäät ovat muotia, joten lähdetään niistä liikkeelle.
Yhdessä laidassa on äärimmäinen hienovaraisuus. Olen kuullut (tai jopa itse sanonut), että kielteinen kritiikki pitäisi kirjoittaa niin, että voisit yhtä hyvin sanoa sen kasvotusten kohteellesi. Silloin sinun on seistävä sanojesi takana ja muotoilet lauseesi huolellisesti ja tietoisena riskeistä. Liian rankka kritiikki kun voi johtaa joko:
a) Kohteen äkilliseen murtumiseen
b) Kriitikon äkilliseen nenän murtumiseen
Toisessa ääripäässä on virtuoosinen varjomiekkailu katkeruuden ja huomionkipeyden hiomalla sanansäilällä. Sen tarkoitus on vain silpoa kaikki tielle osuvat ihmiset ja heidän työnsä. Tämä tuntuu houkuttelevalta silloin, kun kritiikin kohteet ovat vain kuvitteellisia hahmoja, joita et oikeastaan edes tunne. Se on yksi syy, miksi kriitikot eivät pyöri taiteilijapiireissä. Voivat sitten vittuilla lehdessä. Tai kehua ilman, että joku syyttää kavereiden puffaamisesta.
Sosiaalinen media on vesittänyt palautteen antamisen kunnialliset periaatteet huolettomasti heitettyihin tappouhkauksiin ja tarpeettoman ankaraan mustamaalaamiseen. Näiden kohteeksi voi joutua tätä nykyä kuka tahansa ja miten tahansa, riittää että sanoo jotain, jonka joku voi tulkita jotenkin. Asiallinen kriitikko ei moittivissakaan arvioissaan sorru twittersfäärin sanastoon ja mekanismeihin, ei vaikka siitä saisi klikkauksia ja jakoja. Seppo Heikinheimo sortui loanheittoon. Älä ole Seppo Heikinheimo.
Jos kuitenkin haluat olla Seppo, ja todella koet pakottavaa tarvetta tyhjentää pitkään keräämääsi pilkkasanavarastoa, tähtää vallanpitäjiin ja vakaalla pohjalla toimiviin taiteilijoihin. Joku Daniel Barenboim, Valeri Gergijev tai Lang Lang ovat yläpuolellasi eivätkä välitä paskaakaan, jos joku vaparilla saliin päästetty toimittaja ei oikein saanut fiiliksiä.
En aio tässä mennä sen syvällisemmin retorisiin kikkoihin, jotka tekevät tekstistä joko vaikuttavan tai tehottoman. Tyydyn toteamaan, että hyvin kirjoitettu negatiivinen palaute sijoittuu – yllätys yllätys – sinne ääripäiden väliin.
Negatiivinen kritiikki voi olla yhtä aikaa sekä viihdyttävästi muotoiltu että asiallinen, kun vain samastuu kohteeseensa. Näin se käy:
Kuvittele, että olet pienessä auditoriossa pitämässä luentoa äärimmäisen seksikkäällä otsikolla
“Ajatuksia konsertista, jonka kuulimme.”
Luentosi on siis suullista kritiikkiä, puhut mikrofoniin, edessäsi on puhujapönttö, lasi vettä ja parikymmenpäinen yleisö. Esität väitteitä, joita tuet seinälle heijastamillasi dioilla. Ehkä kehut ohjelmaa, ihmettelet esitysjärjestystä, valittelet yleisön yskimistä, mitä ikinä mieleesi on tullut. Puhe striimataan suorana nettiin, joten kritiikkisi on periaatteessa ihan yhtä julkinen kuin lehteen painettuna ja nettiin postattuna.
Kuvittele, että kritiikkisi kohde istuu yleisössä ja kuuntelee jokaista sanaasi samalla hetkellä, kun lausut sen ääneen. Hän on valmis esittämään kysymyksiä, pyytämään tarkennuksia, väittämään vastaan. Senhän jo tiedät, että sinun on perusteltava kritiikkisi vedenpitävästi mielellään jo ennen yleisökysymyksiä. Nyt et myöskään voi vain heitellä hassuja lauseita sinne tänne helppojen naurujen toivossa, koska et voi paeta painetun sanan taakse. Joudut tilille jokaisesta väitteestäsi saman tien.
Näin sinun on kohdattava kritiikkisi kohde ikään kuin julkisessa palautteenantotilaisuudessa, jossa ei ole vaaraa luisua yhtä intiimiksi kuin yksityinen käytäväkeskustelu, muttei myöskään yhtä likaiseksi paskasodaksi kuin Twitteriin oksennetuilla irtoheitoilla.
Kas näin pystyt samastumaan kritiikin kohteeseen, kirjoittamaan uskottavia väittämiä, perustelemaan ne, ja saamaan kauan kaipaamaasi näkyvyyttä asiantuntijana, jonka juttuja kannattaa lukea.
Eipä kestä!