Seppo Heikinheimo viilsi ja viihdytti

Hei, mutta tämähän täytyy jakaa!

Muistan hyvin elävästi sen illan kun kuulin Seppo Heikinheimon kuolemasta.

Oli vuosi 1997 ja toukokuun loppu, kuten nyt. Olin 11-vuotias. En tiedä oliko se kirjoittamaton sääntö, mutta perheen pöytäpuhelimeen vastaaminen oli usein minun hommani. Kun puhelin sinä iltana soi, vastasin, ja kun isäni ei ollut kotona, annoin puhelimen äidilleni. Menin ikkunalaudalle istumaan ja katsoin, kun Pikku-Huopalahden taloja rakentaneet Puolimatkan keltaiset  nosturit heiluivat.

”Seppo Heikinheimo on kuollut”, äiti tuli kertomaan.

En ollut sen ikäinen, että olisin moisista ymmärtänyt sen syvällisempää, kuin että kuollut ei enää koskaan elä. Pillerit veivät.

”Miksi joku haluaa tehdä itsemurhan?”

Siihen aikaan Seppo oli minulle vain se tyyppi, joka soitteli usein meille kotiin ja pyysi bassoäänellään isää puhelimeen. Satuin myös usein kuulemaan, kun Sepon viimeisintä arvostelua taas ruodittiin Sibiksen kuppilassa tai konserttisalin lämpiössä, mutta minä en niihin juttuihin voinut ottaa kantaa. En tietenkään lukenut arvioita, ja konserteissakaan olin tuskin keskittynyt nyanssien havaitsemiseen ollakseni mitään mieltä mistään.

Tiesin kyllä minkä näköisestä miehestä oli puhe, koska olin ollut Sepon moottoripyörän kyydissä hänen Hirvensalmen mökillään. Se oli varmaankin Mikkelin musiikkijuhlien aikaan, kun isä oli Hesarin kritiikkivuorossa. Seppohan ei perustamiaan juhlia arvostellut, ainakaan julkisesti.

Kun käytiin Hesarin toimituksessa, näin usein Sepon pöytänsä ääressä. Muistan, että hän oli mukava mies.

Opin tuntemaan “oikean” Sepon ja hänen merkityksensä vasta, kun aloin kirjoittaa juttuja musiikista joskus vuonna 2010 ja sain osani kriitikon ammattikuntaan kohdistuneista inhoreaktioista, joista on paljolti syyttäminen Heikinheimon jälkeensä jättämää hävitystä.

”Alatko uudeksi Heikinheimoksi?”

”Mätämuna-Länsiö” ja muut ihan leikilliseen sävyyn heitetyt kommentit kuittasin jonkin aikaa pelkällä huumorilla. Mutta sitten jouduin pohtimaan, onko koko musiikkitoimittajain kunniakas ammattikunta todella pilattu niin, ettei minkäänlainen pohjavesien tai maaperän puhdistus voi sitä Sepon jälkeen muuksi muuttaa. Siitä on nyt 20 vuotta, ja edelleen hänen haamunsa kaivetaan varoittavana esimerkkinä jokaisen aloittelevan kriitikon kertoessa urastaan tai ammatillisista haaveistaan. Aika surullista.

Kun Heikinheimo ei kirjoittanut Hesariin, hän kirjoitti maakuntalehden mielipidepalstalle. “Kuvitellaanko siellä Pasilassa, että Mikkelin seudulla asuu vain jotain märkähattuja ja jyväjemmareita, jotka valuvat lattialle siitä sulasta onnesta, että tänne tulee orkesteri oikein Helsingin Kulttuuritalolta ja että nämä juntit tappelevat lipuista todetessaan, että tarjolla on peräti käyrätorvensoittoa?”

Mitä Heikinheimo sitten teki saavuttaakseen kuolemattomuuden? Paljonkin. Liikaa. Hän oli ensimmäinen suomalainen puhtaasti lehtimiestaustainen musiikkikriitikko. Hän ei ollut säveltäjä, toisin kuin useimmat edeltäjänsä, eikä häntä voinut pitää musiikintutkijanakaan heikohkosta väitöskirjastaan huolimatta. Hän oli aito toimittaja, ja pelasi toimittajien säännöillä musiikkielämän mädännäisyyksien paljastamiseksi. Samaan tapaan kuin politiikantoimittajat nuuskivat epäkohtia eduskunnassa, Seppo etsi väärinkäytöksiä Finlandia-talossa. Hänen ei ollut tarkoituskaan edistää suomalaista musiikkikulttuuria vaan toimia kuin vallanvahtikoiralta edellytetäänkin ‒ istua isäntänsä, yleisön, antamalla mandaatilla konserttisaleissa ja näyttää hampaitaan aina epäilyttävää liikehdintää havaitessaan. Heikinheimo oli riippumaton.

Tavallaan.

Ehkä hän ei ollut säveltäjä tai esiintyvä taiteilija, mutta sidonnaisuuksilta se ei häntä pelastanut. Päinvastoin. Heikinheimo oli kaikkialla: Jyväskylän kesä -festivaalin musiikkitoimikunnassa, Helsingin kaupunginorkesterin toimistossa, Mikkelin musiikkijuhlien taustalla, Musiikinopettajien liitossa ja ennen kaikkea hyvin läheisissä väleissä monien muusikoiden kanssa. Kaikki tämä ja paljon muuta samaan aikaan, kun hän kirjoitti ”riippumattomana” toimittajana näkemyksiään musiikkielämän kehittämisestä Helsingin sanomiin lähes päivittäin. Jos se ei ole riippuvaisuutta musiikkielämässä, niin mikä sitten? Hänen sidonnaisuutensa jättävät jäljen hänen jokaiseen tekstiinsä niiden sisällöistä ja briljantista kielenkäytöstään huolimatta, ja toisaalta juuri niistä syistä. Heikinheimo käytti yleisöltä saamaansa valtaa hyvin häikäilemättömästikin hyväkseen kulloisiakin etuja ajaakseen. Ja häikäilemättömyydestään hän tuli tunnetuksi.

Muutama tapaus nousee aina esille, kun Heikinheimon haamua herätellään.

Seppo, kuten niin monet kriitikot, halusi varmasti tulla tunnetuksi ensimmäisenä, joka on löytänyt jonkun lahjakkuuden ja auttanut tämän kuuluisuuteen. Heikinheimolle sellaisen mahdollisuuden tarjosi Olli Mustonen, joka oli 12-vuotias lapsinero Heikinheimon ottaessa hänet kriitikonsuojiinsa. Heikinheimo seurasi herkeämättä Mustosen esiintymisiä ja kehui vuolaasti nuoren miehen soittoa silloinkin kun jotain moitittavaa löytyi. Tätä kesti 80-luvun lopulle, kunnes Mustosen kieltämättä omaperäinen taiteilijuus alkoi hiertää Heikinheimon makua ja hänen arvosteluihinsa ilmestyi ihailun ja kannustavan kritiikin sijaan katkeruutta Mustosen jääräpäistä soittotapaa kohtaan. Mustonen ei kuunnellut Heikinheimoa, ja sekös sapetti. Lopulta Mustonen kyllästyi ottamaan jokaisen konserttinsa jälkeen Heikinheimolta lokaa ja pani pystyyn useita vuosia kestäneen protestin, jonka aikana hän ei esiintynyt Helsingissä.

Mustonen, joka viettää tänä vuonna 50-vuotisjuhliaan piti onneksi tyylinsä ja on ehkäpä kaikkien aikojen menestynein suomalaispianisti, eikä siihen Seppo Heikinheimo uskoakseni pystynyt vaikuttamaan teksteillään suuntaan taikka toiseen. Hyvä niin.

Mutta Mustosen ylikriittinen kohtelu vain huipensi pitkän ajanjakson, jossa huomiostaan sokaistuneen kriitikon nähtiin ylittäneen kaikki hyvän maun rajat kaikilla musiikkikritiikin keinoilla. Heikinheimon asema Helsingin sanomissa oli vankkumaton. Hän oli Suomen tunnetuimpia toimittajia, ei vain kriitikko, vaan musiikkitoimittamisen henkilöitymä ja julkkis, jonka kannanottoja saattoi lukea niin Ilta-Sanomien mielipidepalstalta kuin Hesarin kulttuuriosastolta. Häntä parodioitiin jopa sketsiohjelma Pulttiboisissa. Sketseissä kriitikot Jukka Jukanjukka ja Seppo Seponseppo tapasivat pöydän ääressä haukkuakseen milloin mitäkin. Avainrepliikkejä oli yleensä vain kaksi.

”Huono!”

”Hyvin huono, oikein huono!”

Näitä sitten toisteltiin pienin muunnelmin. Sellaista oli suomalainen prime timen sketsiviihde jo 90-luvun alussa. Hauskaa.

Suomalaismuusikoiden kannanotto oli iso tapaus vuonna 1990.

Meni puoli vuotta viimeisimmän Mustos-arvion jälkeen, kun 43 suomalaismuusikkoa ja säveltäjää keräsivät nimensä yhteen ottaakseen kantaa Heikinheimon asemaan Helsingin sanomissa. En tiedä, miten Heikinheimo reagoi siihen yksityisesti, mutta ainakin lehdissä hän väitti muusikoiden barrikadeille nousun olevan vain luonnollinen reaktio eikä vaikuttavan hänen työhönsä millään lailla. Uskallan väittää, että palstojen ulkopuolella muusikoiden vastustus osui Heikinheimon itsetuntoon – itseään kunnioittava arvostelija toivoo kyllä myös arvostelemaltaan ammattikunnalta tunnustusta asiantuntemuksestaan, jota vastaan he olivat nyt hyökänneet.

Se oli lopun alkua.

Mutta ennen loppua hän joutui kenties vielä suurempaan pyöritykseen kritisoituaan voimakkaasti Aulis Sallisen Kullervo-oopperaa ja sen esitystä Los Angelesissa, jonne Suomen Kansallisooppera teki historiallisen vierailun vuonna 1992. Heikinheimo piti oopperaa epäonnistuneena ja koki myös yleisön torjuneen esityksen antamalla korkeintaan kohteliaat aplodit viiden minuutin ajaksi. Se on oopperassa lyhyt aika, erityisesti vierailevan oopperan kohdalla. Pelkästään Heikinheimon arvio aplodien kestosta riitti lukuisiin vastineisiin, mutta pahempaa oli luvassa: Seppo haukkui Veskun. Sitä ei Suomen kansa anteeksi antanut.

”Vesa-Matti Loiri, joka muuten loi osuvan hahmon sokeasta laulajastaan, ei olisi kuulunut ilman vahvistusta varmaan ollenkaan, mutta ämyreidenkään kautta hänen puuromaisesta tekstistään ei saanut selvää. Sinänsä hänen osuutensa loi tervetullutta vaihtelua musiikin harmaaseen yleiskuvaan.”

Tästäkös Sanoma-konserniin kuulunut Ilta-Sanomat otti onkeensa ja nosti taidekritiikin hetkeksi palstoilleen. Myös mielipidesivuilla ruokittiin kannanottoja puoleen ja toiseen, ja Sallisen oikein hyvä Kullervo-ooppera sai taatusti enemmän huomioita kuin mitä se muuten olisi koskaan saanut. Ehkäpä jokunen kuulija lähti oikein varta vasten kokemaan sen itse paikan päälle, kun se vuonna 1993 esitettiin uuden Töölönlahden Kansallisoopperan ensimmäisenä produktiona. Muuten, olen sitä mieltä, että Vesku esittää Sokean laulajan aarian hienosti ainakin levyllä, ja Sallinen on säveltänyt musiikkinsa Loirin tyylille uskollisesti.

Niin vain kävi, että liian monta Heikinheimo-kohua liian lyhyessä ajassa teki lopulta tehtävänsä, ja kritiikki-instituutio sellaisena kuin se tunnettiin alkoi murentua. Pikku hiljaa se piilotettiin pakolliseksi palstantäytteeksi osaksi kulttuuriuutisointia. Pitkät, analyyttiset ja kantaaottavat arvostelut muuttuivat yhä harvinaisemmiksi ja kritiikin painopiste muuttui arvottavasta tiedottavaksi ja uutisoivammaksi. Sepon kaltaisille teräväkynäisille tulisieluille ei ollut tilaa enää, enkä ole yhtään varma, onko se ollenkaan niin traagista sittenkään. Traagista sen sijaan on, että kaikkien kohujen jälkeen ja kyynistymisensä saavutettua äärimmäisen pisteensä Heikinheimo masentui lopullisesti, eikä enää kokenut itselleen tarvetta tässä maailmassa.

Seppo jätti jälkeensä kuolemansa jälkeen julkaistut Mätämunan muistelmat, joka on loppua lukuun ottamatta herkullista seurapiirijuoruilua henkilökohtaisella otteella. Myös hänen kritiikkinsä ovat edelleen monen aikalaisen muistissa ja jälkipolvillekin ne ovat siirtyneet esimerkiksi tämän kaltaisten tekstien mukana varoitukseksi ja kannustukseksi. Jokaisen kriitikon pitäisi tankata oma annoksensa Heikinheimoa. Seppoa lukiessa oppii lauseenkäytöstä ja sanavaraston laajentamisesta enemmän kuin musiikkitieteen luennoilla, voin luvata, vaikkei aikoisikaan alalle tai Heikinheimon työn jatkajaksi.

Kritiikkiteksti tyylilajina on onneksi hissukseen palailemassa sellaiseksi, että arvosteluja voi lukea ihan huvikseenkin, joskin mitään Heikinheimon kaltaista irvileukaa ei ole näköpiirissä. En usko, että sellaiselle on enää elintilaakaan. Saati tarvetta. Blogien ja lukemattomien Facebook-seinien kotikriitikot riittänevät tyydyttämään pilkkakirveskiintiöt moninkertaisesti silloinkin, kun kuukausipalkkainen arvostelija on päätynyt kertaamaan konsertissa jaetun käsiohjelman omin sanoin lehtikriitikin irvikuvana.

Miksi joku haluaa itsensä tappaa, kysyin 20 vuotta sitten äidiltäni. Hän vastasi muistaakseni jotain sen suuntaista, että joskus ihminen ei näe vain mitään muuta ulospääsyä tilanteesta. Niin, Heikinheimo lähti, mutta jätti ison perintöriidan koko suomalaiselle musiikkielämälle täysin tietoisena asemastaan ja herättämästään keskustelusta – joka jatkuu vain.

Kuuntele tästä Kare Eskolan toimittama radio-ohjelma Välilevyjä. Seppo Heikinheimo in memoriam. (poistuu 22.6.2017.)

Lataa tästä vuonna 2014 Helsingin yliopistoon tekemäni pro gradu Seppo Heikinheimon Hesariin kirjoittamista arvosteluista ja artikkeleista Helsingin kaupunginorkesterista.

Katso Ylen Elävästä arkistosta Heikinheimoa käsittelevä dokumentti.

Lue Ylen Kulttuurikoktailin Tuomas Karemon essee Heikinheimosta.

Lue Heikinheimon kollegan ja työkaverin Vesa Sirénin essee Helsingin Sanomista.

 

Hei, mutta tämähän täytyy jakaa!

Kommentit

Kommentit

3 comments

  1. Eräs hauska ja osuva parodia Heikinheimon kirjoitustyylistä julkaistiin aikoinaan Pahkasika-lehdessä. “Arvostelu” käsitteli “kirgiisitertsetti Urtsukörzän” konserttia ja sisälsi lähinnä poliittista kritiikkiä. Valitettavasti en muista vuotta enkä numeroa. Oletettavimmin välillä 1985-1988 jolloin tilasin lehteä.

  2. Mikä on mustanruskea ja sopii hyvin musiikkikriitikon päälle kaikkina vuodenaikoina?
    Dobermanni.

Leave a Reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *